Hae
Mansikkapilvi

Kun ihminen haluaa vahingoittaa itseään

Ei ole mukavaa aloittaa viikkoa tällaisella aiheella mutta mikä muu päivä olisi sen parempi, ei ole olemassa oikeaa päivää puhua tästä aiheesta; itsemurha ja masennus

Itsemurha ei kosketa vaan pelkästään sitä ihmistä kuka täältä lähtee oman käden kautta pois. Se koskettaa myös valtavan paljon kaikkia niitä ihmisiä, jotka jäävät tänne kaipaamaan tuota itsemurhan tehnyttä.

Moni tietää jonkun joka on tappanut itsensä. Niin minäkin tiedän. Nuorempana kaveripiirissä oli mies. Juuri 18-vuotta täyttänyt nuori, jolla oli elämä edessä, tai näin ainakin olisi voinut ajatella. Eihän tuon ikäisenä pitäisi olla mitään niin isoa ja raskasta asiaa elämässä, että mieleen ei tule mitään ulospääsyä asiasta ja ainut ratkaisu on tappaa itsensä. Niin vain kuitenkin oli. Tämä ihminen oli tehnyt omat ratkaisunsa. Hän lähti viimeiseen illan viettoon ystäviensä kanssa, päätti jossain vaiheessa iltaa, että nyt on se aika, soitti lähipiirinsä läpi ja hyvästeli heidät. Tämä ihminen soitti myös minulle tuona yönä.

Voi kuinka olen elänyt tuon illan ja yön uudelleen useasti. Jos en vain olisi laittanut puhelinta yöksi äänettömälle, olisin kuullut tuon ihmisen puhelun. Itsesyytökset oli valtavat kun kuulin mitä oli tapahtunut ja näin sen vastaamattoman puhelun oman puhelimeni näytöllä. Olin tuolloin varma siitä, että olisin voinut puhua tuon ihmisen ympäri päätöksestään.

Meni vuosia ennen kuin annoin itselleni anteeksi ja ymmärsin sen, että tämän ihmisen päätös päättää elämänsä ei ole ollut minun harteilla. En voi syyttää kuolemasta itseäni ajatellen siten, että mitään ei olisi tapahtunut jos minä vain olisin vastannut siihen puheluun.

Työssäni sairaanhoitajana kohtaan usein heitä, ketkä ovat yrittäneet riistää itseltään hengen. Silloin kun työskentelin päivystyksessä, kysyin usein näiltä ihmisiltä, että ovatko he onnellisia siitä, etteivät onnistuneet teossaan. Vastaukset oli koskettavia.

Useimmat sanoivat, että ovat kiitollisia siitä, etteivät onnistuneet. Sitten oli he, jotka ilme vakavana sanoivat tekevänsä saman uudelleen heti, kun vain pääsevät sairaalasta pois. Elämällä ei ole yksinkertaisesti enää mitään tarjottavaa. Joku kertoi yksinäisyydestään ja siitä miten kaipasi omia lapsiaan mutta välit heihin olivat menneet vuosien saatossa. Toinen kertoi elämää piinaavasta sairaudesta missä harhat veivät pohjan elämältä. Vuodesta toiseen ja päivästä toiseen pelottavia ääniharhoja, harhoja jotka uhkaavat tulla tekemään sinulle pahaa. Ei sellaista jaksa kuunnella. Syitä oli monia miksi ihmiset halusivat päättää päivänsä. Näitä ihmisiä oli jokaisesta yhteiskuntaluokasta. Raha ei tuo onnea, sanotaan ja se todellakin pitää paikkansa.

Moni on myös suunnitellut tekevänsä itselleen jotain, itsemurha harvoin on hetken mielijohteesta tehty päätös. Konkreettisia tekoja ennen ihminen yleensä on masentunut. Masennus on hyvin yleinen sairaus, eikä siihen välttämättä osata hakea apua tai apua ei ole saatavilla.  Joskus se vaatii ihmiseltä aivan todella suuren ponnistuksen mennä lääkäriin ja myöntää se, että on masentunut ja tarvitsee apua.

Se on kuitenkin surullisen totta, että avun saanti on joskus todella vaikeaa. Pitää tapahtua jotain kauheaa ennen kuin ihminen otetaan hoitoon. Aina vedotaan siihen, että ketään ei voida pakottaa hoitoon.  Lääkäri kirjoittaa masennukseen vastaanotolla vaan reseptin unilääkkeisiin tai rauhoittaviin ja sanoo näkemiin. Siinä tilanteessa kun ihminen on viimeisillä voimillaan mennyt sinne lääkäriin ja saanut sieltä käteensä pelkästään reseptin, voi seuraukset joskus olla kohtalokkaat.

Mitä mieltä te olette? Millä mallilla Suomessa on esimerkiksi masennuksen hoito? Tökkääkö lääkäri herkästi vain reseptin kouraan ja toivottaa parempaa huomista, vai yrittävätkö he oikeasti järjestää oikeanlaista hoitoa?

8 kommenttia

  1. miltsu kirjoitti:

    mun mielestä masennuslääkkeitä määrätää ihan liian helposti ja vaivaan ku vaivaan. veikkaan et osalta lääkäreiltä puuttuu paljon tietoa masennuksen hoidoista ja oletetaan että lääkkeet auttaa. jepjep,kyllähän ne varmaan turruttaa muttei ne masennusta poista ja masentunutta paranna. masennus on mun mielestä tosi vaikee sairaus,kun ei toista voi käskee piristymään ja lopettamaan masentuneita ajatuksia. tiedän useita jotka on päässy pahimman yli hyvän terapeutin ansiosta,mutta nekin on kustannettava itse. mutta tiedän myös tapauksiaihan lähipiiristä missä esim selkävikaisen kipuihin lääkäri toteaa että se on vaa vika korvien välissä ja masennusta. se jos jokin on kun märkä rätti vasten kasvoja,että selkeitä oireita vähätellään ja annetaan aivan väärä diagnoosi. toki sen jälkeen ei ihme jos meinaa oikeesti masentua 🙂

    • Noora kirjoitti:

      Todellakin! Lääkkeitä määrätään kun muutakaan ei osata. Lääkkeet ei sitä masennusta tosiaan poista vaan pelkästään ehkä helpottaa sitä ahdistusta, mutta eihän tarkoitus ole, että ihminen turruttaa loppuelämäksi itsensä lääkkeillä. Ongelmaa pitäisi lähteä yhtälailla hoitamaan myös sieltä pään sisältä, puhumalla. Toki, jos on oikein paha tilanne, lääkkeet voivat auttaa siihen mutta pelkästään lääkkeet ei apua tuo.

  2. diipadaapa kirjoitti:

    Hyvä teksti. Lääkkeitä määrätään hyvin helposti ja näin tehtiin minullekin. Tarkotus oli kuuleman vähän keventää mieltä ja helpottaa oloa. Otin reseptin, hain lääkkeet,mutta en alkanut syömään niitä. Itse en nähny ratkasuna lääkkeitä ja siitä koitin lääkärillekin sanoa monet kerrat. Meni vuos ennenkun sain lähetteen mennä puhumaan psykoterapeutille. Oma mielipide on se,että keskusteluapu ennen lääkkeitä taikka enemmän tutkimista kuin ensimmäisellä käynnillä resepti kouraan. Se on sääli miten monella tarjotaan masennukseen lääkkeitä heti aluksi, itse koin puhumisen tärkeämmäksi ja läheisten tuen. Ehkä se paraneminen vie enemmän aikaa näin mutta ei ne lääkkeet ratkasu ole.

    P.s Tosi nasta kun oot rohkeasti sitä mieltä kun olet blogi teksteissäsi ^.^

  3. ilari kirjoitti:

    niinku jsut mielenterveys ongelmista kärsiville pitäisi tarjota heti kaikk iresurssit hyvään hoitoon jossa ollaan ihmisten kanssa tekemississä ei ne lääkkeet siihen yksinäisyyteen auta siellä hoitopaikassa taas on samanlaisia ta itilanteissa olevia ihmisiä joilta saada sitä tukee ja juttu seuraa kun samaa sairastaa ja siksi joo alussa se maksaa ehkä yhteiskunanlle enemmän mut mitä useampi saa parempaa hoitoa ja ongelman ratkaisuja jotka o npäänsisäisiä niin jos ne tunen lukot aukeaa niin tulee taas terveempiä ihmisiä ehkä tulevaisuudessa ja ei oel jatkuvassa kierteessä joka kuitenkin maksaa sitten aina puhumattakaan siitä että ihminen ei koskaan tervehdy joka kaikkein tärkein ne ihmiset tarttee kuunteliaa ja sitten alimieheitetyt hotiajat on täynnä ja se jää puolitiehen siltäkin osalta ja noh se on sitten taas uudestaaan siellä ja säästöjä ei synny jos tätä säästämisen kulttuuria miettii rahankin kautta..

    terveet ihmiset on yhteiskunnan ensimmäinen mittari muut tulee sitten perästä joku sellanen joka on masentunu voi olal just sellanen jolal suuria unelmia mut sitten esim tiiän monia kadun miehii ja naisii joilal osi vaikka mitä mut kun he ovat tehneet hölmöyksiä nuorempana niin sitten heitä aktsotaan nenä vartta pitkin vaikka kun anettaisiin uudet mahdollsiuudet heilelkin sieltä tulisi vaikka ja mitä nyt heitä lannistetaan ja ei jä äjälelle kuin kaljottelu ja päihteet kun ei saa toteuttaa ahtaassa maailamssa itseään ja kaikilel ei sovi se perinteinen koulu polku vaikka osaiskin jo hoitaa niitä asioita muuten mutta se koulu o nylitsepääsemätön ongelma siksi just voisi ottaa esim syrjäytyneilel kokeilun jossa aletaan järjestää ryhmiä aj ne saa kiertää rauhassa eri töissä ja mitä unelmia on ja millä tavalla itse oppisi parhaiten sen esim unelma duuninsa hoitaakseen .

    mut sellanen et ei välitetä muiden tavoista olla lisää juuri mielenterveys juttui ja jos potkitaan viellä päähän henksiesti niin se luo sitten vihaa yhteiskuntaa kohtaan.

    vanha frendi hyppäsi junan alle juuri päihdemaailamsta ja se on silali nakru että siellä se on kyllä paljon sellasta kovan aitoo menoo ja sit sitä sisintä e isaa paljastaa tai on heikko aj ketään ei kiinnosta ja ne kasaantuu sinen pikku hiljaa se sun aito minäsi ja koko ajan voi huonommin ja alkaa ne itse syytökset kovenee ja ehkä jso ei pääse oleen aito minä koskaan siis sitä pehemyttä näytäen niin jossain vaiheessa sitä ei sitten enään vaan jaksa ja käy noin. siksi ehkä niitä pitäisi juuri alkaa koulussa edes harjoitlemaan sitä tunne puolen käymistä ja niistä puhumista miksi nii nsiitä tulee kaikilel tapa että voi puhua aina tunteistaan ja emmä tiiä hukku sanat.

    noh yhden toive oli et saisi aitoo rakkautta ja noh se vaatii sitä et itte puhuu ja toine kuuntlee ja puhu ja jakaa mut se et jos one eläny kovassa maailmassa koko nuoruuden niin aivot on tottunu siihen tapaan käsitellä asioita ja se vaatii kyl paljon duunia et uskaltaa olla taas myöskin pehmonen mut sellanen mieli on jatkuvasti kyllä ristiriitainen ja ne täytyisi juuri kunnolisella hoidolla alottaa yks kerrallaan keksuteluissa hoitaa ja käydä eri tilanteita läpitte ja siit miksi noin ja noin yks ongelam kerrallaan puhtaaksi on mun mielestä parhain lääke sori meni vähän sotkuseks tää teksti..

    mut itte elin kovisten maailmassa ja noh tul itehtyy kaikenlaista ei iin hyvää siis keikkailtiin ympräi suomee ja käytiin kreikasa asti tyhjentääs automaattei ja pelikoneita mut siellä joutu esittääs sellasta mikä ei ollukaan mun sisin ja noh kerran kävi niin että perhekodin ”isäntä” kun olin menossa hakees vettä mlla on oltava aian vettä kun meen nukkumaan noh se kävi mun pilliin kiinni ja noh mä heitin sen pois ja pusersin sitä sitten kurkusta ja se ei liikkunu mihkään siit ja mut mulel tul iet emmä oo samanlainen paska ja aattelin van et sieltä vekka vaan ja noh sekoiluhan jatkui kun pahikset tuntui aian kodilta kun siinä olin elännyt mut kun sitten ku nsain skidin nii ntajusin et ei meillä helvetti ollu sen homman ulkopuolelal juuri mitään yhteistä ja mä tajusin et mun sydän nautii helaktisti ihan muista jutuista mut niin ois voinnu puhuu niistä mut enhän mä tiennyt puhuu aj sitkun ol isellanen et mistään ei puhuta sisi vasikoida niin ei siitä voinn usitten puhaukkaan mitään tai näin mä kvuittelin ja vittu et mä oli tukossa vaikak päänsisällä jo oli vaikak ja mitä suuria asioita.

    sori tää menee vähän viellä väärille jälille mut esim mähän ajaudin vääriin parisuhteisiin koko ajan ja jälkiviisaasti voisi sanoo et ei oisi pitnyt mennä enenkuin tietää millainen on itse ja sekin sai väsyneeksi ja mielenterveyttä heikoksi. mut sitten aloin huomaan kun puhuin oamsta sisällsötäni niin sain vaan sellasta vähättelvää juttuu takas niistä ideoista miten esi mtätä maailmaa voisi hoitaa ja sit sellanen et ku jatkuvasti toisen pomo vittuili niin mä sanosin et mä lähtisin tolalsesta paskata eroon heti mut sit alko puolusteles sitä pomoo ja kaikesta aina tollasta ja oli kyl siitäki nsellanen et ei vittu jaksa. mut sitten tossa parivuotta sitten tajusin kun olin aina luullu et meikkaavat naiset on kaikki pahiksii ja etin siis aivojen mukaan meikkaamattomai naisia ja taas olin harhoissa mut ei ne ookkaan pahiksii vaan ilsoia ja positiivisä ja sellasia jokak osaa myös puhuakkin eikä ookkaan ilkeitä..

    mut toi oli sillä et moni elää sen ajtuksen mukaan mitä haluaa ei sitä mitä sydänn sanoo ja sit tulee myös niitä ongelmai kun riittävästi valheessa eletään alkaa vihata toista ja voi käydä huonosti niinkuin noissa perhe surmissa.

    niitä valheita vaan pitäisi pystyä esim hoidossa poistamaan ja elämä mielestäni helpottuu
    sitä ei lääkkeillä pysty tehdän koskaan hetekn rauhan mut kun pysyvä on tavoite niin todellaki nresurssei enemmän mielenterveyspalveluihin

  4. Sinii kirjoitti:

    Lääkkeet ovat se helpoin keino kohti” parantumista”. Jos mieli on sairas, ei siihen lääkkeet yksinään auta. Monet sanovat/monilta kuulee, että masennus ei ole edes mikään sairaus. On mahtavaa, kun näistä asioista puhutaan useammin! Meidän mieli on niin ISO osa meitä itseämme. Jos pää ei ole kunnossa, on vaikea pitää koko kroppaa edes kasassa. Mielestäni vertaistuki, puhuminen, kuunteleminen ja läheisten tuki auttaisivat paljon paljon enemmän kuin mieltä turruttavat masennuslääkkeet. Lääkkeethän tuhoavat kyseisen henkilön persoonaa entisestään.
    Väsyneitä, tyytymättömiä, surullisia, masentuneita, voimattomia, yksinäisiä, elämään kyllästyneitä yms. ihmisiä löytyy aivan kauheasti esim täältä Suomesta. Resursseja lisää ihmisten hyvinvoinnin aloille, kiitos.
    Oma isoveljeni teki neljä vuotta sitten itsemurhan olleessaan vain 20-vuotias. En osaa sanoa liittyikö masennus asiaan, mutta tervettähän se ei ole. Tunnen syyllisyyttä aivan hirveästi, vaikka ei kannattaisikaan.
    Avun saamisesta on tehty niin hankalaa, eikä uskalleta puhua niistä omista peloista ja möröistä, jotka mieltä rikkovat. Pitäisi osata auttaa enemmän mieleltään sairaita ihmisiä löytämään taas se elämän ilo, eikä hukuttaa heitä entisestään.

  5. Anetta kirjoitti:

    Itse psykiatriassa työskentelevänä sairaanhoitajana taas näen sen jäävuoren huipun. Aiemmin olin suljetulla aikuisosastolla mutta nykyään suljetulla nuorisopsykiatrian osastolla. Itse välillä täytyy muistuttaa kun tulee vastaan ne kaikista rankimmat taustat omaavat nuoret ja kaikista kipeimmät nuoret, että ei tämä ole sitä normaalia vaan Täällä hoidetaan ne kaiken kipeimmät. On totta ettei lääkkeillä tule turruttaa oloa, mutta kyllähän lääkityskin on tärkeä osa joidenkin hoitoa, osahan hoidetaan lääkkeettä. Mutta aivan valtavasti apua toisille sopivasta lääkityksestä.

    Toisaalta mä koen että vaikka tää on raskasta niin todella antoisaa työtä. Etenkin nuorten parissa, on mieletöntä nähdä kun asiat alkaa mennä oikeaan suuntaan ja nuori saa apua.

    Toi on surullista että avun piiriin on vaikeaa päästä, mutta kaikki kehittyy, koko ajan paremmin ja nopeammin pyritään reagoimaan pahaan oloon ja avun tarpeeseen!

  6. Nimetön kirjoitti:

    Itse olen vähän katunut sitä että olen hakeutunut avunpiiriin julkisella puolella. Pahimmalla hetkillä kun olet käynyt terpeutilla ja lääkäreillä, on tietoihin kirjattu mm. muiden ihmisten sanomisia asioita minun kertomana, jotka eivät pidä paikkaansa. Diagnoosin ja näiden käyntien jälkeen kohtelu julkisella puolella on ollut todella ala-arvoista. Ihan sama mikä on käynnin syy, vaikka jonkin tulehdus tai muu käynti en ole aina saanut apua vaan kaikki pistetään ns. masennuksen piikkiin, itseäni ei enää kuunnella saatika kohdella samaan tapaan kuin ennen diagnoosia. Tämä turhauttaa eikä tietoja enää saa pois, uskon että tulevaisuudessa tämä ongelma ei poistu. Miten esimerkiksi kävisi jos haluaisin lapsia ja siitä seuraavat käynnit? Tuntuu että ns. maine on menetetty ja ”hoidosta” saatu hyöty lähenee nollaa. Luottamus terapeutteihin on mennyt kokonaan, lopetin käynnit ja en tule koskaan enää menemään sellaiseen vaikka tarve ehkä voisi olla edelleenkin. Luottamus myös lääkäreihin ja hoitajiin murenee joka käynnin myötä… Jos olisin tiennyt tämän etukäteen en olisi hakenut apua, myöskään jatkossa en aio hakea. Valitettava tosi asia että sinua ei kohdella koskaan enää samallatavalla, kuin ennen masennus diagnoosia jota ei ole edes ehditty määritellä minun kohdallani sen tarkemmin.

  7. A kirjoitti:

    Taistelen masennuksen ja syömishäiriön kanssa. Haluaisin että tää tuska loppuisi. En voi kuitenkaan tehdä sitä mieheni, äitini enkä veljen tyttärien takia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *