Hae
Mansikkapilvi

Mikä saa minut jaksamaan?

Kolmivuorotyö, juhlapyhiä töissä, sylkemistä, nimittelyä, riski saada jokin tauti, väkivallan uhka. Nämä on niitä minun työn varjopuolia. Sain lukijalta kommentin, että mikä saa minut jaksamaan tätä työtäni, kun siinä tuntuu olevan niin paljon kaikkea negatiivista.

Niin, yleensä tulee aina ensin mieluummin valitettua. Kyllä minä siltikin olen sitä mieltä, että enemmän minun työssäni on niitä hyviä puolia. Blogini uusille lukijoille siis tiedoksi, että olen lapsesta saakka haaveillut ammatista terveydenhuollon parissa. Se lähti aikoinaan viattomasta kysymyksestä terveydenhoitajalta ala-asteella, että mikä lääkäri tienaa eniten. Sain vastaukseksi, että ehkä sydänlääkäri tai neurokirurgi. Sanoin, että no sitten minusta tulee sellainen. Lapsena saatoin istua risteyksessä ja odottaa kolaria. Tiesin erään risteyksen kotini lähellä missä oli silloin, ihan vähän aikaa sitten moottoripyöräilijä ajanut liikenteenjakajaan ja kuollut. Istuin samassa risteyksessä ja odotin josko tulisi uusi kolari. Tai jos jossain kuului ambulanssin pillien ääni, niin äkkiä pyörän selkään ja ääntä kohti. Jos jossain tapahtui jotain ja satuin näkemään sen, tunsin kuinka adrenaliini virtasi kroppani läpi ja ihmettelin tuota tunnetta. Muistan nähneeni ainakin kaksi epilepsiakohtausta, toisen kaupassa ja toisen sai lapsuuden kaverini. En säikähtänyt tilanteissa vaan, ennemminkin innostuin tai halusin tehdä jotain, mutta en tiennyt oikein, että mitä tehdä.

Veljeni joutui lapsena käymään aina silloin tällöin sairaalassa ja olin aina ihan innoissani mukana. Muistan kuinka silmät pyöreinä katselin kaikkia niitä potilaita mitä sairaalan käytävillä kulki. Mietin vain, että mikähän heidät on sairaalaan tuonut. En pelännyt, enkä jännittänyt. Olin vain innostunut. Sairaalassa leijaileva ominaishajukin oli minun mielestäni vain hyvä, muita kun tuo haju voi karmia. Mietin tuolloin, että jos edes siivoojaksi pääsisin sairaalaan niin olisin onnellinen.

Niin sitten päädyin hakemaan sairaanhoitajaksi ja pääsin sisään. Se oli maailman paras uutinen minkä olen saanut ja muistan sen tunteen vieläkin kun puhelimessa henkilö sanoi, että sinut on valittu. Tipuin polvilleni ja aloin itkemään.

Olen aina tullut ihmisten kanssa hyvin toimeen, kaikenikäisten kanssa. Olen sellainen mummomagneetti, että kaupassa tai bussipysäkillä mummot haluaa aina alkaa juttelemaan. Toki minä juttelen takaisin. Iäkkäiden ihmisten kanssa on helppo kommunikoida niin työssä tai vapaa-ajalla. Heiltä saa kuulla mitä ihmeellisimpiä juttuja, mitkä nykymaailmassa on hyvin kaukaisia asioita. Monet iäkkäät ihmiset elävät yksin. He ovat menettäneet sen puolisonsa sairaudelle tai sitten ikä on vain tullut vastaan. Monet muistelevat puolisoaan kaipauksella ja suurella rakkaudella. On niin ihana kuulla noilta ihmisiltä noita asioita. Sitä miten sitä omaa rakasta ihmistä on rakastanut ja miten sitä edesmennyttä puolisoa voi kaivata lujaa.

Tai sitten ihmiset kertoo muunlaisia tarinoita. Muistan erään miehen tarinan kodittomuudesta. Hän oli ollut koditon. Hän selvisi siitä ja kertoi nyt minulle tuota tarinaansa. Minä pysähdyin vuoteen vierelle ja kuuntelin. Nämä on niitä hienoja ja minun mielestäni arvokkaita tilanteita mitä tämä työ tuo. Jos sinulla on vain aikaa, niin käytä sitä. Ei meillä hoitajilla aina ole niin kiire pois sieltä potilaan luota. Heidän kanssaan voi keskustella niitä näitä, niin minä usein teen.

Olen saanut myös mielessäni monet naurut. Pitäisi alkaa nimittäin kirjaamaan ylös itselle, että kuinka monella eri tyylillä voi kysyä sitä, että olenko sinkku vai onko minulla mies. Tai miten monella tapaa voi ilmoittaa, että on pissahätä. Eräskin mies sanoi minulle, että pitäisi päästä heittämään tuo vesi pois perunoiden päältä. Ööö what oli ajatus kun tuon kuulin 😀

Kyllä yksi tämän työn hyvistä puolista on tuo ihmisten kohtaaminen. Kaikenlaisten ihmisten kohtaaminen. Sitten tietysti se kun näet konkreettisesti sen, että joku todella sairas ihminen alkaa osoittaa tervehtymisen merkkejä. Silloin tulee fiilis, että ei vitsi, meidän työllä on oikeasti väliä.

Muistan joskus vakavasti sairastuneen ihmisen. Meni pitkään ennen kuin hän alkoi toipua kovasta taudista. Muistan kun hän oppi pitkän ajan jälkeen jonkin menetetyn taidon, se oli tyyliin kengännauhojen sitominen. Se onnistumisen ja ilon hetki sen potilaan ja mun elämässä oli todella merkityksellinen. Tullaan varmasti molemmat muistamaan tuo hetki aina. Miten ihminen voi joskus olla iloinen tavallaan niin pienestä ja monelle itsestäänselvästä asiasta. Kuinka moni meistä, joilta kengännauhojen sitominen onnistuu ajattelematta, osaa arvostaa tuota taitoa? Se on vaan yksi homma mikä sujuu ihan itsestään. Kaikille se ei ole niin.

Tykkään tietysti tästä työstä myös sen vuoksi, että tässä saa oppia jatkuvasti uusia asioita. Ei varmasti mene päivääkään etteikö aina tulisi jotain uutta. Sitten huomaa aina aika ajoin myös sen, että on oppinut jotain koska voi opettaa sitten muita jonkin asian tiimoilta.

Vaikka puhun siitä miten potilaat räkivät päälle ja haukkuvat meitä hoitajia, niin ONNEKSI siellä joukossa on paljon myös heitä jotka antavat suoraa kiitosta myös. Ei tätä työtä varmasti muuten jaksaisi. Yksi kiitos potilaalta kumoaa ainakin 15 haukkumista.

Kyllä minä tykkään hurjasti työstäni. Potilaat on se mikä minut saa jaksamaan työssäni.

6 kommenttia

  1. Sarkku K kirjoitti:

    Ihanasti kirjoitettu. Mukava olisi kuulla tällaisia positiivisia juttuja lisääkin.

  2. Enni kirjoitti:

    Tässä työssä saa paljon kuulla p*askaa, nähdä ikäviä asioita, kuulla miten huono ja osaamaton hoitaja on yms. Mutta kuitenkin tässä työssä ihaninta on se aito ja nöyrä kiitos mitä potilailta tulee. He katsovat silmiin ja kiittävät, nauravat yhdessä ja välillä kertovat tarinoita omasta elämästään. Ei tätä työtä paljon jaksaisi jos ei olisi niitä potilaita jotka jaksavat kiittää ja piristää meidänkin päivää. Jaksamista sinulle! 🙂

  3. Susku kirjoitti:

    Hei,

    Joudutko laskemaan työssäsi paljon lääkelaskuja etenkin ilman laskinta?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *