Ihastuminen, rakastuminen, muutto…

Viime vuonna, eli 2016, minun elämässäni tapahtui paljon isoja asioita. Pääosin kaikkea ihanaa ja onnellista. Kun vuosi sitten starttailin vuotta 2016 en olisi koskaan uskonut kuinka tuo vuosi päättyy, saati mitä se tuo minun elämään.

Vuosi sitten tammikuussa olin todella, todella ihastunut. En vielä tuolloin tiennyt johtaako ihastuminen mihinkään ja oliko tunteet vain yksipuolisia. Annoin aikaa toiselle ja kohta huomasin, että rakastin. Viime vuoden keväällä jouduin hurjaan stressikierteeseen. Olin varma, että saan vatsahaavan kaikesta siitä mitä jouduin miettimään ja käymään läpi. Rakkaat ystävät toimivat suurena apuna kun jaoin ajatuksiani ja yritin saada niihin jotain selkoa.

Keväällä puheeksi tuli täällä blogissakin etäsuhde ja sen toimivuus. Meillä oli välissämme n. 300 kilometriä ja vuorotyö, mutta me nähtiin aina kun siihen oli vaan mahdollisuus. Pikkuhiljaa ajatuksissa alkoi kyteä se, että asioihin oli tultava muutos. Suhde junnasi paikoillaan ja ikävä toisen luokse oli jatkuva. Toinen halusi minut luokseen vaikka heti, mutta jokin minua tuossa jarrutti. Alkoi stressaaminen siitä olenko valmis muutokseen ja muuttoon. En ollut sillä hetkellä. Olin sanomassa asuntoani irti ja samalla se ajatus ei tuntunut luontevalta, ennemminkin ajatus pelotti. Puhuin ja puhuin kavereilleni ja miehelleni ajatuksista. Ajattelin silti mielessäni, että jos en nyt tätä tee, ei toinen jaksa minua enää odottaa.

Silti minun piti ajatella itseäni ja sanoin miehelleni, etten ole valmis vielä muuttoon. En tiennyt yhtään minkä vastauksen voisin häneltä saada. Kuitenkin, kun sain nuo sanat sanottua valtava kuorma tippui hartioiltani. Mieheni ymmärsi minua. Hän ymmärsi ettei voi vaatia minua luokseen vain itsekkäistä syistä. Minun piti olla myös valmis.

Kun tein tuon päätöksen, että en vielä muuttaisi, huomasinkin yhtäkkiä olevani valmis muutokseen. Heti seuraavassa kuussa ajatus alkoi tuntua houkuttelevalta ja muutto ja rakastamani työstä irtisanoutuminen mahdolliselta. Joten eräänä päivänä sitten irtisanoin asuntoni ja työni. Kesäkuun lopulla minulle koittaisi uusi alku, aivan uudessa kaupungissa.

Stressaaminen ei kuitenkaan loppunut tuohon. Uusi kaupunki ja etenkin uusi työ toi omat haasteensa. Tuntui, että perusvarmuuteni järkkyi. Minä joka ennen töihin mennessäni tiesin mitä menen tekemään, olinkin nyt siellä epämukavuus alueella. Jouduin kysymään ja varmistamaan melkein kaiken ja kun olin juuri kysynyt jotain, ei kaikki tieto pysynytkään mielessäni. Jokainen uusi päivä tuntui taistelulta ja mietin, että mitä teen täällä. Miksi jätin työni, jota niin kovasti rakastin.

Itkin kesällä jonkin verran. Purin pahaa oloani mieheeni ja hän yritti olla ymmärtäväinen. Eräs kaunis päivä sitten tuli kunnollinen romahdus ja itkin enemmän. Tajusin tuossa hetkessä monia asioita ja tuntui, että itku helpotti. Siitä alkoi nousu ylöspäin. Pikkuhiljaa, askel askeleelta itsevarmuuteni alkoi tulla takaisin. Tiesin mitä teen ja keskityin siihen.

Elo-syyskuussa kaikki oli jo paljon paremmin työrintamalla. Kotirintamalla kaikki oli taas heittänyt kuperkeikkaa. Elämä toi eteeni sen arvaamattomuuden. Jaoin silloin ajatuksiani myös tänne blogiin. Yksi hetki ja kaikki oli muuttunut. Jäin viikoksi sairaslomalle, että pystyin taistelemaan veljeni rinnalla. Jälleen itkin. Jälleen minun piti olla vahva ja uskoa parempaan huomiseen. Jossain vaiheessa arki alkoi taas rullaamaan ja vähän parempi huominen tuli.

Lokakuussa päätin, että juhlin 3o vuotis synttäreitä oli tilanne mikä tahansa. Sain ympärilleni ne kaikista tärkeimmät ja pidin hauskaa. Marras-ja joulukuu meni kohtalaisen tasaisesti. Mieheni kanssa ollaan lähennytty paljon. Ollaan keskusteltu paljon asioista. Arjessa huomaan meidän ajatuksenjuoksun olevan todella samanlaista. Ajatellaan samoja asioita samaan aikaan. Monesti kun toinen sanoo jotain, toinen meistä pääsee sanomaan ”olin just sanomassa samaa”. Meillä on kivaa yhdessä. Ei aina mutta pääsääntöisesti. Ollaan otettu yhteen ja opeteltu tuntemaan toisiamme. Uskon, että riidat kuuluvat jollain tapaa ihmissuhteisiin. Tärkeää on kuitenkin se, että pystyy selvittämään ne riidat.

Ollaan suunniteltu yhdessä tulevaisuutta ja kaikki näyttää tällä hetkellä valoisalta. Olen aina uskonut siihen, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Joskus joutuu luopumaan, että voi saada jotain arvokasta tilalle. Sen opin vuodesta 2016.

Innolla jään odottamaan mitä vuosi 2017 tuo tullessaan. Ainakin uuden harrastuksen, crossfitin jonka pääsen aloittamaan 10.päivä! JES!