Itkuherkkä hoitaja

En ole töissä, ainakaan omasta mielestäni kaikkein herkin hoitaja. Siedän yleensä erilaisia tilanteita hyvin, ilman omia tunnepurkauksia tai herkistymistä. On toki olemassa hetkiä ja erilaisia keskusteluja potilaiden kanssa jolloin ne omat tunteet tulee pintaan, väkisin. Joskus ne on ilon tunteita, joskus surun tunteita. Joskus sitten vaan kuuntelet jonkun elämänviisauksia ja positiivisuutta, jota joku ihminen on itse oppinut aikojen saatossa ja voit vaan miettiä, että ei hitsi miten hieno ihminen.

Tässä työssä tulee usein etuoikeutettu olo. Saa olla läsnä niinä ihmisen huonoimpina hetkinä. On myös tietenkin niitä hetkiä kun tulee onnistumisia ja iloja. Nekin me hoitajat jaetaan meidän potilaiden kanssa.

Monilla hoitajilla saattaa olla potilaita, jotka on tuntenut useita vuosia. Sitä osittain jopa ihan vahingossa oppii tuntemaan sen potilaan tarinan, ja sinusta tulee huomaamatta samalla osa sitä tarinaa. Kun ajattelen asian noin, koen olevani etuoikeutettu. Sairastaminen ja sairaalassa oleminen ei koskaan, varmasti missään olosuhteissa ole nautinnollista. Kotona ihmisen on yleensä paras olla.

Kuitenkin silloin kun ihmisen on oltava sairaalassa, pitää meidän hoitajien ja lääkäreiden taata mahdollisimman hyvät oltavat näille potilaille. Se tarkoittaa sitä, että meidän pitää yrittää olla läsnä näitten potilaiden luona. Joskus he saattavat tarvita keskusteluapua tai kuuntelijaa. Joskus he kysyvät sairaudesta tai ennusteesta. Joskus potilas on saanut kuulla lääkäreiltä huonoja uutisia. Lääkärit lähtevät pois ja me hoitajat jäämme siihen sen potilaan kanssa. Noissa tilanteissa meidän hoitajien pitää pystyä säilyttämään ammatillisuutemme.

Joskus tulee noita hyvinkin surullisia tilanteita eteen töissä, ja siellä me hoitajat olemme potilaan ja mahdollisesti omaisten kanssa yhdessä tuossa tilanteessa. Joskus näissä tilanteissa omien tunteiden kurissa pitäminen voi olla hankalaa. Etenkin jos olet päässyt vähääkään oppimaan tätä potilasta ja hänen omaisia. Joskus voi käydä niin, että myös hoitajalle tulee tunteet pintaan. Kyynel saattaa nousta silmään tai palan tunne tulla kurkkuun. Onko se sallittua?

Kyllä minun mielestä. Niin kauan kuin robotit eivät tee hoitotyötä, on siellä potilaiden kanssa inhimilliset hoitajat, jotka ovat ja elävät potilaidensa rinnalla näitä tunnemaailmoja ja tilanteita läpi.

Kuitenkin pääsääntöisesti hoitajat pystyvät pitämään tunteensa kurissa, koska yleensä hoitajilla ei ole tunnesidettä näihin hoidettaviin potilaisiinsa. Se helpottaa hoitotoimenpiteissä ja ylipäätänsä tässä työssä. Kun et tunne ihmistä, et joudu omien tunteiden valtaan.

Mutta mikä siinä onkin sitten kun tulet kotiin, käyt sohvalle ja katsot sairaalasarjaa, etenkin näitä tositv-sarjoja mitä nyt on tullut, esimerkiksi Elossa24H, kyynelkanavat aukeavat todella herkästi. Vauva syntyy, kyyneliä. Vanha pariskunta pussaa ja pitää toisiaan kädestä kiinni. He jännittävät tulevaa leikkausta, kyyneliä. Iso sydänleikkaus, mies toipuu, kyyneliä. Vilaukselta näytetään kun ihmistä elvytetään, kylmät väreet ja nielaisu. En töissä reagoisi näin vastaavissa tilanteissa, mutta television välityksellä kyllä.

Onko muilla hoitajilla näin? Pystytkö hillitsemään tunteesi töissä, mutta sitten kun katsot tosielämän sairaalasarjaa tunteet nousevatkin herkästi pintaan?