Voiko vauva tulla ystävyyden väliin?
34
Voiko lapseton jutella lapsiin liittyvistä aiheista, kun ei ole omaa kokemusta? Voiko äiti-ihminen jutella lapsettomalle, ja kertoa miten menee? Mitä jos et ole naimisissa, voitko samaistua kaveriin joka kertoo avioliitto-ongelmistaan? Itselläni on ystäväpiirissä niin sinkkuja, aviossa olevia, lapsettomia, lapsellisia ja eronneita eli ihan kaikenlaisia naisia.
Olen jutellut tästä aiheesta kavereitteni kanssa joilla on lapsia ja muutama on kommentoinut, että nykyään kun on lapsi, tulee hakeuduttua muitten pienten lasten äitien seuraan. Tällöin pystyy enemmän kertomaan siitä miten oikeasti menee ja voi saada ehkä samalla vertaistukea, ihan eri tavalla siis kuin jos juttelee sellaiselle, jolla ei ole mitään kokemusta esimerkiksi minkälaista on olla pienen lapsen äiti ja mitä se oikein vaatii.
Onko se kuitenkaan reilua hylätä vanhoja kavereita sen vuoksi, että heidän elämäntilanteensa ei ole juuri nyt samanlainen kuin oma on? Itse olen kuunnellut juttuja huonosti nukutuista öistä, uhmaiän ongelmista ja ties mistä, ja ihan sujuvasti on mennyt. Olen parhaani mukaan jakanut myös ohjeita ja yrittänyt kertoa asioihin omia mielipiteitä, jos niitä suinkin on kaivattu. Olen kertonut myös vertaisjuttuja tyyliin, kerran luin jostain…. Haluan olla osa ystävieni elämää vaikka elämämme eroavaisivatkin sisällöltään toisistaan, ovathan he silti minun rakkaita ystäviäni. Haluan myös itse pystyä kertomaan entiseen malliin omasta elämästäni näille ystävilleni. En usko, että esimerkiksi äiti-ihmisiä ei enää mikään muu kiinnostaisi kuin oma Pekko-Mirjaana. On elämää lasten jälkeenkin.
Itselläni on tästä aiheesta sen verran kokemusta, kun eräs pitkäaikaisimmista ystävistäni sanoi muutama vuosi sitten minulle, että ehkä on parempi ettei olla enää kavereita. Meidän elämäntilanteet on kuitenkin nyt niin erilaiset, ettemme ymmärtäisi toisiamme. Hän odotti tuolloin ensimmäistään. Niinpä jätimme yhteydenpidon. Olin tuolloin hyvin pöyristynyt noista sanoista. Mitenkä itsekästä?! Miksi en ymmärtäisi odottavan äidin oloja tai ajatuksia? Onhan muutkin ystäväni saaneet lapsia? Suoraan sanottuna järkytyin.
Nykyään, onneksi, olemme siinä pisteessä, että olemme jälleen yhteydessä jonkin verran ja yritämme lähentää välejämme, vaikka minulla ei niitä lapsia ole vieläkään.
Mitä mieltä te olette, voiko lapsi pilata ystävyyden?
Oon itsekin pohtinut tätä aihetta blogissa ja mun mielestä on rikkaus että on eri elämäntilanteessa olevia ystäviä. 🙂
Mua ja parasta ystävääni on hänen lapsensa ainakin lähentänyt vaan 😀 tyttö on mun kummityttö ja vierailtua tulee jopa enemmän (asutaan siis aika kaukana) 🙂
Mulla on myös samanlainen kokemus: vauva tuli valitettavasti ystävyyden väliin. Pitkäaikainen ystäväni raskauden aikana ei pystynyt koskaan tapaamaan, koska aina jotain paikkaa kolotti. 😀 Lapsen synnyttyä joka toinen tapaaminen peruuntui, koska Pekko-Marjaana oli kipeä, oli neuvola, Pekko-Marjaana oli nukkunut huonosti tai ulkona satoi, eikä rattailla viittinyt kulkea. Yhteydenpito hiipui vähitellen ja nyt ei nähdä enää ollenkaan.
Moi 🙂 Tartun nyt ikäväkseni tuohon yksittäiseen lauseeseen ”voiko lapsi pilata…?” Ei voi. Ystävä ei ole ollut ystävä alunperinkään. Mä oon ollu kerran se ns.ystävä…en kestänyt ystävän vauvailua, koska itse olin kokenut keskenmenoja ja lapsettomuutta… Että semmoista. Ihana tukka sulla Noora 🙂
Ei, LAPSI, ei sitä pilaa vaan aikuiset keskenään.
Mä koen, että lapsettoman on ihan oikeasti mahdotonta ymmärtää vanhemmuutta. Alkaen konkreettisista asioista kuten väsymyksestä. Jos oot lapsettomana joskus kuvitellut olevasi väsynyt,niin ihan oikeasti se ei ole mitään siihen verrattuna minkälaista väsymys voi pahimmillaan olla äitinä.
Mä olen ollut kaveripiirini ensimmäinen joka 7 vuotta sitten tuli äidiksi. Tiettyä etäisyyttä tuli tuolloin lapsettomiin ystäviin, vaikka olimmekin tekemisissä. Nyt kun lapsia on heilläkin huomaamme, että alamme lähestyä uudelleen. Mutta vain niiden kanssa jotka ovat oikeasti ystäviä. Vanhemmuuden jälkeen maailmankatsomus on itsellä muuttunut niin paljon, että osaa rajata kaikki itselle ei-merkitykselliset ihmissuhteet pois, joista ei itse saa mitään. Omalla kohdalla se on tapahtunut luonnostaan. Toisaalta tilalle on tullut paljon uusia merkityksellisiä ihmissuhteita lasten kautta.
”Jos oot lapsettomana joskus kuvitellut olevasi väsynyt,niin ihan oikeasti se ei ole mitään siihen verrattuna minkälaista väsymys voi pahimmillaan olla äitinä.”
Tämä mua vähän häiritseekin lapsettomana ihmisenä, että tuntuu ettei lapseton voi koskaan valittaa väsymystään tai ajanpuutetta tai kiirettä tai ylipäätään mitään, koska se ei ole yhtään mitään verrattuna äiti-ihmisen väsymykseen yms. Tuntuu että lapsettomalla ei voi olla ongelmia ollenkaan.
For real? Kiillotatko nyt hieman liikaa omaa sädekehääsi? Miten väsymys eroaa on sulla lapsia tai ei? Toisilla raskas työ, pitkät vuorot ja työmatkat mut hei eihän ne voi olla väsyneitä, kun ei niillä ole lapsia. Tai ylipäätänsä elämässä ei voi kokea mitään hienoa, rakkautta tai oikeastaan mitään jos sulla ei ole lapsia? Kaikki tulee niiden myötä? Onko tämä vain lapsiperheiden tapa saada kaikki mukaan siihen helvettiin mitä itse käy läpi? Koska let’s face it, kukaan ei sitä sano ääneen mutta moni katuu lapsen hankkimista..
Ja kyllä, minulla ei ole yhtään ystävää jolla on lapsia. En pidä lapsista, en halua niitä itse enkä halua niitä lähipiiriini. Joten vastaus bloggaajan kysymykseen, kyllä voi.
Tämä kommentti ei ole mitenkään suunnattu Sannalle. Mutta hitsit
”Tiedät vasta mitä rakkaus on kun sinulla on lapsi.”
”Tiedät vasta mitä väsymys on kun sinulla on lapsi.”
”Elämällä on vasta nyt merkitystä, kun minulla on lapsi.”
Aaargh, ihan kuin lapsettomien ihmisten elämä ois jotenkin vajaata, tyhjää ja surullista. Ihan VARMASTI se oma lapsi nostattaa tunteita joita ei ole ennen kokenut, mutta tuskin se lapsettomien ihmisten elämä kuitenkaan nyt niin kamalaa on, jos ollaan vapaaehtoisesti lapsettomia. Silloin nyt vaan haluaa elämältä eri asioita.
Joo itteänikin ärsyttää vähän noi. Toki rakkaus varmasti saa uusia ulottuvuuksia kun tulee uusia kohteita rakastaa, esim. se oma lapsi mutta ei rakkautta voi vähätellä jos ei ole sitä lasta. Tai ei voi vähätellä väsymystä. Olen nähnyt ihmisiä jotka ei pysy pystyssä kahdella jalalla koska väsymys. He vain romahtavat maahan ja jäävät siihen ja syynä ei ollut valvottava lapsi.
Nyt on ihan pakko kommentoida: Tiedän, että lapsettomana ärsyttää kun lapselliset sanovat, että lapseton ei voi ymmärtää äitiyttä – itseänikin ärsytti. Ajattelin, että koska tiedän paljon lapsista ja olen seurannut lapsellisten elämää, tiedän mitä äitiys ja äidin rakkaus on.
Valitettavasti äitiyden selittäminen on sama kuin selittäisi neitsyelle miltä seksin harrastaminen ja orgasmi tuntuvat – se on mahdotonta. Tunnepuoli on niin vahva, että se on aivan omanlaisensa kokemus. Lastaan rakastaa enemmän kuin itseään tai mitään muuta tässä maailmassa, mikä on yhtä aikaa järkyttävintä ja parasta, mitä on kokenut. Sitä ei yksinkertaisesti voi ymmärtää, jos asiasta ei ole omakohtaista kokemusta. Joka ikinen terve ihminen rakastaa lastaan ja en usko, että mieleltään terve ihminen katuu lasten saamista – niin voi hetkellisesti sanoa tai ajatella pahimman väsymyksen hetkellä, mutta jotta oikeasti vihaisi lastaan niin paljon, että katuu hänen hankkimistaan, kyse on yleensä esim. mielenterveysongelmaisesta, alkoholistista jne.
Ja vielä tuohon väsymykseen: vauvavuoden väsymys on aivan oma juttunsa jälleen – kuvittele, että esimerkiksi heräät puoli vuotta tunnin välein, hormonisi heittävät samalla häränpyllyä ja kaiken lisäksi heräät joko huutavaan herätyskelloon tai hiljaisuuteen, jolloin sekopäähormonisi luulevat heti, että jotain on vialla. Aika harva on työstään noin väsynyt, minkä lisäksi lapsettomana voi yleensä nukkua rauhassa (jos ei ole esim. nukahtamisvaikeuksia tmv.).
Summa summarum: ihmettelen, miksi lapsettomat pyrkivät aina mitätöimään kokemuksen vanhemmuudesta – jos et ole kokenut, et voi tietää samalla tapaa kuin minä en tiedä miltä tuntuu juosta maraton, mennä avantoon tai hypätä benji-hyppyä. Voin toki kuvitella, mutta oikeasti minulla ei ole mitään hajua.
Oma kommenttini kumpuaa eniten tuohon Hanen viestiin vastineeksi. Olet täysin oikeassa siinä, että äitiyttä ei voi täysin selittää lapsettomalle henkilölle, mutta muuten kenties ymmärsit väärin nuo kommentit. Henkilöt tuossa yllä eivät nähdäkseni yrittäneetkään mitätöidä äitiyttä tai väittää, että olisivat sisäistäneet vanhemmuuden vaan heitä ärsyttää se, kuinka lapsettoman erinäisiä kokemuksia mitätöidään. Se on se, mikä itsellänikin saa verenpaineen nousemaan ja haluan oitis korjata tällaiset ajatusmallit, että lapsettomat eivät voisi kokea vaikkapa sitten yhtä pahaa väsymystä, huolta ja vastuuta, kipua, pahoinvointia yms. joita olen useissa eri paikoissa kuullut äiti-ihmisten valittavan. ÄITIYTTÄ ei voi selittää lapsettomalle, mutta noista muista em. raskaista asioista voi lapsettomillakin olla melko rankkoja kokemuksia.
Juuri kävin peittelemässä nukkumaan kaksi lasta ja voin todellakin sanoa, että huoli noista kahdesta on jatkuvasti läsnä. En kuitenkaan ikikuunaan menisi väittämään, että se on jotenkin suurempaa kuin jonkun sellaisen, jonka vanhemmalla on alzheimer ja jonka omaishoitajana toimii. Enkä menisi väittämään, että minun väsymykseni olisi ikinä ollut pahempaa kuin erään ystäväni, jolla on viimeisen 7 vuoden aikana leikattu selkä 4 kertaa ja on menossa pian seuraavaan leikkaukseensa. Hänellä mahtuu näihin vuosiin useita pitkiä ajanjaksoja, jolloin ei ole nukkunut kuin pieniä pätkiä, enimmäkseen kipulääkkeiden avulla, ihan vain herätäkseen viiltävään kipuun ja/tai siihen, ettei toinen jalka toimi, pelkää halvaantuneensa, ei pääse vessaan itse jne. Siinä on jo ihminen kuulkaa aika raato.
Mä kyllä toivoisin, että kaikki semmoinen ”et voi tietää mitään tästä ja tästä ja tästä, kun et ole vanhempi” loppuisi kokonaan, koska jos et henk.koht. tunne sitä ihmistä, et voi tietää hänen tarinaansa ja mitä rankkoja asioita hän on mahdollisesti joutunut kokemaan.
Voisin täsmentää hiukan ehkä yksioikoisen oloiseksi jäänyttä kommenttiani: olen edelleen sitä mieltä, että väsymys on _yksi_ konkreettinen asia joka erottaa usein lapsettomat ja lapsellisen. Minulla on kokemusta molemmista.
Tarkoitus ei ole väheksyä lapsettomien tilannetta, väsymystä tms, mutta tuskin lienee sattumaa että tuoreilla vanhemmilla usein väsymys on ensimmäinen konkreettinen muutos lapsensaannin jälkeen.
Omalla kohdallani voin verrata tilannetta jossa opiskelen AMK-tutkintoa, teen töitä lähes kokopäiväisesti tai suoritan tutkintoon liittyvää harjoittelua sairaalassa jossa työt tehdään kolmessa vuorossa. Työmatkoihin meni myös toista tuntia. Arvatkaa olinko väsynyt? OLIN! Mutta silti en läheskään niin väsynyt kun vauvan kanssa. En läheskään niin väsynyt kun tein kolmivuorotyötä olessani uudelleen raskaana kun esikoinen oli 1,5 -vuotias. Tuolloin kolmivuorotyön lisäksi tein ympärivuorokautista työtä kotona.
Toisaalta se on kai loogista, että vain vanhempana voi kokea vanhemmuuteen liittyviä tuntemuksia.
Ehkä se on liian raflaavasti sanottu, että vain lapsen saatua voi tuntea oikeaa rakkautta, kuten joku edellä mainitsi.
Itse ajattelen, että vain vanhempana voi tuntea vanhempi-lapsi suhteeseen liittyviä tunteita. Kuten vain leskenä voi tuntea siihen liittyviä tunteita, vain vanhempansa menettäneenä siihen, vain eronneena siihen liittyviä tunteita. Mä koen että tää on lohdullista, jokainen meistä uupuisi kyllä kaikkien maailman tunteiden alle jos voisi kokea niitä toisen puolesta!
Vanhempi-lapsi suhde on kuitenkin niin ainutlaatuinen koska siinä väkisinkin tulee käsiteltyä omaan vanhemmuuteen liittyvät tunteet ja omaan lapsuuteen liittyvät. Ja vielä omaan lapseen liittyvät!
Alkuperäine kysymys ”pilaako lapsi ystävyyden”, niin edelleen – lapsi ei sitä pilaa vaan muuttunut elämäntilanne. Toisaalta eihän se niin ole, että automaattisesti vanhemmaksi tulo tarkoittaa että kaikki vanha unohtuu. Kuitenkin OMALLA kohdallani, kuten jo ensimmäisessä kommentissa taisin todeta, niin minun maailmankatsomus muuttui vanhemmuuden, siihen liittyneen oman henkilökohtaisen kasvun, siihen liittyneiden vastuiden, siihen liittyneiden haasteiden ja siihen liittyneiden ajankäytöllisten ongelmien vuoksi itselleni merkityksettömiä ihmissuhteita karsiutui.
Kuitenkin postauksesta ollut esimerkki siitä, että toisella on sanottu että parempi ettei olla enää tekemisissä kertonee enemmän sanojan epäkohteliaasta käytöksestä kun vanhemmuudesta.
Ja eräs kommentoija totesi ettei pidä lapsista eikä niitä halua niin silloin kannattaa totisesti olla hankkimatta niitä. Ne ihan oikeasti muuttaa kaiken, muuttaa sun identiteetinkin. Äiti ei voi olla kun lasten saamisen jälkeen.
Mun ei ole tarkoitus kiillottaa omaa kehää, mä tuun omien valintojen kanssa toimeen, mun ei tarvi vähätellä lapsettomien ongelmia, itse vertaan vaan elämää lapsettoman ja lapsellisen näkökulmasta. Kaikki edellämainitut on vaan mun henkilökohtaisia näkemyksiä.
Minusta on ihanaa, että on eri elämäntilanteissa olevia ystäviä. On tärkeää saada jutella muiden äitien kanssa ja jakaa lapsiperheen arkea, mutta ihan yhtä tärkeää on vaihtaa välillä vapaalle ja jutella jostain aivan muusta kuin lapsista. Itselläni on hyvin rakas ja läheinen lapsuuden ystävä, joka asuu kaukana ja hänellä ei ole lapsia. Näemme muutaman kerran vuodessa ja ne on ihan huippuhetkiä, eikä haittaa yhtään että arkemme on hyvin erilaista. Aina löytyy yhteistä puhuttavaa ja tekemistä. Vauvavuosi voi olla haastava ja äiti elää omassa ”vauvakuplassaan”, itsekin tein niin. Mutta ei olisi tullut mieleenkään ilmoittaa yhdellekään ystävälle että ei voida nähdä!
No jotenkin näin mä tän asian itsekin nään. 🙂 Hyvä että meitä on muitakin! Ihanaa kevättä!
Kyllä… saan ihan pian vauvan ja tuntuu ettei kavereita enää ole. Yksi sentään jolla on itselläkin lapsi, mutta nähdään vain harvoin välimatkan takia. Uskon että oon itse jo niin vauvakuplassa etten osaa puhuakaan mistään muusta. Oon kyllä käynyt tapaamassa vanhoja kavereita, mutta mikään vaan ei ole kuin ennen.. ei vaan keksi enää yhteistä puhuttavaa. Onhan se surullista, mutta elämän tilanteet ja mielenkiinnon kohteet vaan on niin erilaisia.
Höh 🙁 Mutta eikö olis kiva intoilla ystävän kanssa vaikka hänellä itsellään ei olisikaan sama elämäntilanne?
Mulla on tällä hetkellä käymässä just tämä 🙁 Tai siis, ehkä munkin pitäisi tehdä enemmän mutta useimmiten kun otan yhteyttä, ystävä ei vastaa, joskus lähettelen siitä huolimatta jotain kivoja watsapp-viestejä. Kun hän ottaa yhteyttä ovat yhteydenotot useimmiten tyyliä: ”voitko viedä lasta (keskellä päivää) kahdeks tunniks rattaissa ulos?”. Joskus menen mutta oon alkanut kelaamaan et ehkä mun yhteydenotot häiritsee ja että mun jutuilla ei ole enää merkitystä..
Ootko puhunut tuosta tunteesta suoraan ystävällesi?
Ikävää kun sulla on tällainen kokemus. 🙁 Mutta mulla on toisenlainen, nimittäin mulla lapsi on jopa hajottanut liiton parhaan ystävän kanssa.
Itselläni suhteet niihin ystäviin keillä ei ole lapsia, on pysynyt täysin samana. Voit siis uskoa kuinka tuo edellä mainittu välirikko sattuu. Se perustuu siihen vanhaan sanontaan että äiti on äidille susi. Yhtäkkiä ollaankin napit vastakkain eikä puhalleta yhteen hiileen.
Hullua. Tosi harmillista.
Ei kai lapsi varsinaisesti mitään pilaa, mutta turha kenenkään väittää, etteikö se vaikuttaisi todella radikaalisti kaikkiin käytännön asioihin. Ihan niinkin arkinen asia kuin kavereiden tapaaminen vaatii melkoista suunnittelua ja kalentereiden pläräämistä.
Äitiyslomalaisella ois päivällä aikaa, mutta muilla ei ole. Viiden jälkeen kotiutuessa mielellään syö jotain ja vähän hengähtää ennenkuin lähtee mihinkään suuntaan. Ellei ihan naapureina asuta, matkoihinkin menee aikaa. Mulla olis aikaa nähdä ja vaihtaa kuulumisia, mutta siihen aikaan alkaa olla lapsiperheissä iltapuurot, pesut ja pisut ajankohtaisia.
Niin, sen mä ymmärrän kyllä, että ajankäyttö menee ihan uusiksi. Mutta ei sen vuoksi varmaan koko ystävyyttä tartte heittää romukoppaan.
Hei, mitä mieltä oot Queen of Everything postsuksesta Ravintoterapeutti suoraan helvetistä, missä on (sala)kuvien kanssa kirjoitettu ammattilaisesta, haukkuen mm. ”puoskariksi”. Olisiko ok jos potilaasi tekisi näin?
Jos itse näen jonkun kaivavan puhelimen esiin kuvaustarkoituksessa, sanon heti suoraan, että sairaalassa ei valokuvata ja pyydän laittamaan kameran (puhelimen) pois. Toki tyypit saa itseään kuvata, mutta muut potilaat ja hoitohenkilökunta pitää jättää kuvista pois.
Mulla ei oikeastaan vaikuttanut negatiivisesti kaverisuhteisiin raskautuminen ja lapsi, osan kanssa jopa lähensi välejä koska kerrankin mulla oli enemmän aikaa nähdä muita, yleensä lapsen kanssa mutta paljon myös ilman. Ja suurimmalla osalla kun ei edes ole niitä lapsia itellään, on he ottaneet silti kaiken hyvin vastaan 🙂 Se on kuitenkin totta että paljon tämä on vaatinut minultakin, jos en laittaisi kellekään viestiä ja homehtuisin kotona lapsen kanssa, voisi äkkiä olla välit haihtuneet ja oma mielenterveys hajalla…
Sitä en kuitenkaan voi väittää, etteikö se oikea vertaistuki ja äitikaverit olisi vielä juttu erikseen. Kyllä, puhun lapsiarjesta ja hajanaisista öistä myös lapsettomille, mutta hitto vie ei se ole todellakaan samanlaista kun puhun sitten hälle, jolla on sama arki ja rumba menossa. SIlloin saatetaan samasta jauhaa monta tuntia ja joka asia saadaan hyvinkin liittymään lapsiin, ja niitä puidaan joka eri kantilta. Lapsettoman kanssa se on yleensä vain pintaraapaisua tai esim. selitys juurikin sille miksi tänään ei lähdetä enää yhdeksän aikaan reenille, koska viime yö ja huonot yöunet. Mutta sehän se huippua onkin taas toiselta kantilta, että lapsettomien kanssa puidaan niiiiiiin paljon sitä muuta elämää että ne mukavasti komensoivat toisiaan, äiti- sekä lapsettomat ystävät!
Ymmärrän myös ton, että mukavahan se on jutella sellaiselle, vertaiselleen, joka tismalleen ymmärtää tilanteen ja elää ehkä itsekin sitä samaa. 🙂 Mutta varmasti äidit haluaa välillä jutella myös muustakin, tai näin voisin kuvitella.
Mun on pakko tuikata myös oma lusikka tähän soppaan… En lukenut ihan kaikkia kommentteja, mutta silmäilin vähän.
Mun mielestä lapsi voi vaikuttaa ystävyyteen negatiivisesti, mutta nimenomaan sitten jos jompikumpi ystävistä on jotenkin tosi ehdoton tai mustavalkoinen. Hyviä ystäviä voi olla edelleen, vaikka toisella ei sitä lasta olisi. Jos osataan samaistua ja tukea sopivalla tavalla toista, vaikka itse ei olisi kokenutkaan vastaavaa.
Helposti ne äidit hakeutuvat toistensa seuraan, mutta kyllä mä ainakin nuorena äitinä tykkään siitä, että voin joidenkin kavereiden kanssa jutella ihan muista asioista, kuin lapsista.
Usein sanotaan, että äitiys lähentää välejä siihen omaan äitiin. Sekin on monessa tapauksessa ihan totta. Samaa voisi sanoa tässä ystävyysjutussa… Se äitiys voi myös lähentää välejä johonkin toiseen äiti-ihmiseen eli kavereihin, joilla on jo lapsia tai tulossa lapsia. Äitiys, kun on niin iso juttu kuitenkin ja yhdistävä tekijä. Joskus toki myös voi olla erottava tekijä, jos toinen äiteistä on vaikkapa tosi kiihkomielinen tmv. 😀 Koska nainenhan on naiselle susi, joka pätee varsinkin äitien keskuudessa..
Mutta tuon kaiken ei tarvitse silti tarkoittaa, että se vierottaisi niistä lapsettomista ystävistä. Yleensä tuossa kohtaa punnitaankin ne tosiystävät, jotka pysyvät rinnalla ja ymmärtävät muuttuvaa elämäntilannetta. 🙂
Niin, vanhemmathan ne on niitä, jotka antaa sen lapsen vaikuttaa ihmissuhteisiin.
Ehkä ne kaverit jotka jäävät kyydistä pois, ei alunalkaenkaan olleet niitä oikeita kavereita?
En usko että lapset voisivat pilata aitoa ystävyyttä. Mutta tietysti erilaiset elämäntilanteet ja tavoitteet elämässä voivat ajaa joksikin aikaa ystäviä kauemmas toisistaan. Jo ehkä sekin että perheessä eletään ruuhkavuosia pahimmillaan voi jättää yhteydenpidon ystäviin vähemmälle mikä tietysti taas on täysin ymmärrettävää. Pienen lapsen/lasten vanhemmat eivät ihan niin helposti irtoa kotoaan iltarientoihin tai shoppailukierroksille tai kahviloihin kuin kenties ennen lasten tuloa. Toisaalta mikä estää lapsetonta kaveria tulemasta seuraksi toisinaan vaikka leikkipuistoon tai muuten jonnekin mikä on osa lapsiperheen arkea?
Toki tilanne niinkin muuttuu että ne lapset ovat sitten siinä ja vievät aikuisten huomiota, että keskustelut eivät ole niin tiiviitä ja rikkumatonta kuulumisten vaihtoa kun Anssi-Petteri saattaa vilistää säännöllisesti tekemään jotain ei sallittua ja tietysti muutenkin tarvitsee huomionsa, ruokansa, vaippojen vaihtonsa jne. Mutta se on taas sellaista mikä lapsettoman kaverin on hyväksyttävä ja ymmärrettävä. Lasten kasvaessa isommiksi tilanne muuttuu taas.
Mutta sellaistahan minusta elämä on.. Kaikkien elämät muuttuvat ja pitkällinen ystävyys sitten vaan kestää lopulta kaikenlaiset muutokset. Välillä olla etäisempiä ja välillä yhteyttä pidetään tiiviimmin ja tokihan samantyyppiset elämänvaiheet samaan aikaan koettuna myös yhdistävät. Mutta ei erilaisten elämäntilanteiden tai elämäntavoitteiden ole mikään pakko erottaa tai varsinkaan särkeä ystävyyttä..
Itse olen siis lapseton mutta pystynyt pitämään ystävyyttä yllä perheitä perustaneiden ystävieni kanssa. Tietenkään en oletakaan pystyväni ymmärtämään kaikkea mitä he käyvät läpi tai mitä he tuntevat mutta ei se nyt varmaan ole ystävyyden este sekään. Myötäelän parhaani mukaan ja olen valmis kuuntelemaan kuitenkin ja varsinaista vertaistukea he saavat ihmisiltä jotka käyvät läpi samaa elämänvaihetta. 🙂
Niin, mä ymmärrän myös nuo ruuhkavuodet ja ymmärrän, että lapsien kanssa elämänrytmitys on erilaista. olen valmis joustamaan ja ymmärrän sen, että aina ei voi niin paljoa nähdä ja puhelutkin ovat mitä ovat kun lapset roikkuu lahkeessa kiinni.
Silti ei itselleni tulisi mieleenkään stopata ystävyyttä erilaisten elämäntilanteiden vuoksi.
Ihanaa kevättä siulle!
Itsellä on ystävissä kaikenlaisia ihania ihmisiä .. lapsellisia, lapsettomia, perheellisiä sinkkuja, eronneita, aviossa olevia… 🙂 Ketään oikeaa ystävää ei jätetä elämäntilanteen muuttuessa 🙂 Näin täällä.
Ihanaa alkanutta viikkoa !
Jep!
🙂 Ihanaa viikkoa sinnekin! 🙂
On mullakin joitain ystäviä, kenestä oon lapsettomana sitten etääntynyt. Nyt odotan esikoista, enkä usko että siltikään varsinaisesti lähennytään, vaikka elämäntilanne itsellä muuttuukin. Ainakin itselle se on vaikeaa. Mutta joo, sellaiset tyypit on enemmän tuttavia tai kavereita, joita elämän varrella tulee ja menee muistakin syistä, kun vauva-arki. Kuten sanottu, ei tosi ystävyyden väliin tule erilaiset elämäntilanteet.
Ja siis todellakin voi lapseton ihminen kertoa ajatuksiaan lapsiarjesta, vaikkei niitä lapsia olisikaan! Itsellä ei ole ollut ainakaan toistaiseksi tarvetta tutustua uusiin ihmisiin vain vertaistuen nimissä (toki kaveripiiristä löytyy sekä lapsettomia että lapsellisia), vaan oon halunnut pitää kiinni ihmisistä, ketkä jo on lähellä. Toivottavasti ne pysyy myös tulevan vauva-ajan lähellä :).
Onnea sinulle vauvasta!
Ja tosiaan, jos itse vaan haluaa pitää ystävät lähellä, niin eiköhän se onnistu. En itse ainakaan haluaisi hylätä ystäviäni jotka saa lapsia vaikka itsellä ei niitä olisikaan.
Tsemppiä raskausajalle 🙂