Rakkaudesta lajiin
Usein tulee mietittyä, että oman palkan voisi saada varmasti helpommallakin. En vain itse ole vielä henkilökohtaisesti ratkaissut tuota dilemmaa, että miten sen käytännössä toteuttaisin. Oma tämän hetkinen työ on ra(s)kas, sitä en kiellä. Aika-ajoin se tarjoaa paljon mieleenpainuvia hetkiä niin hyvässä kuin pahassakin.
Mieleenpainuviin hetkiin lukeutuu sellaisia tilanteita, jotka ei välttämättä juuri siinä hetkessä naurata mutta parin vapaapäivän jälkeen näille tilanteille voi jo yleensä nauraa.
Eräs tällainen tilanne mikä tulee melko usein eteen on kellonsoittajat. Se kutsukello, jolla potilas voi tarvittaessa soittaa hoitajan paikalle, se on tärkeä kapistus. Jotkut potilaat pitävät tätä kapulaa palveluskellona. Siitä kun painaa kerran tai jopa useamminkin (kannattaa varmuudeksi vielä painaa kun se hoitaja on jo huoneessa), niin johan löytyy apu moneen asiaan. Joskus voi ihan vaan testata, että kai se kello ylipäänsä toimii. Se kymmenes tai viidestoista kerta kun nouset penkistä tai lähdet lääkehuoneesta tai oletpa sitten tekemässä mitä vain ja kun jo ennen huoneeseen menoa tiedät, ettei asia mitä todennäköisimmin ole mitenkään tärkeä. Se tunne!
En tiedä onko muut hoitajat huomanneet, että on olemassa potilastyyppi, jotka painavat tätä kelloa todella usein. Kun hoitaja menee vastaamaan kelloon niin potilaan asia saattaa olla esimerkiksi, että täyttäisitkö vesilasin. Todellisuudessa tämän potilaan jalat kantaisi ja hän voisi tuon vesilasin täyttää itse. Voipa kellon soittelu mennä jopa niin pitkälle, että kelloa soitetaan sillä välin kun ensin ollaan se omahoitaja laitettu toimittamaan jotain ”tärkeää” asiaa. Esimerkkinä potilas passittaa hoitajan etsimään sanomalehteä ja kun hoitaja on tuota lehteä saalistamassa, niin potilas soittaa kelloa, että tuo jugurtti. Ymmärrän kyllä sen, että kaikki potilaat eivät välttämättä ymmärrä ihan täysin, että mikä tuon soittokellon tarkoitus on mutta suurin osa varmasti ymmärtää. Minua ei haittaa ollenkaan jos kelloa oikeasti soitetaan asiasta vaikka joka viides minuutti, esimerkiksi kivusta tai siitä syystä, että jokin asia ei onnistu mutta ei kelloa pitäisi soittaa jatkuvasti ihan vain siksi, että kun itse ei viitsi / kehtaa / halua / jaksa.
Miksi jotkin asiat on vaan niin hankalia?
Esimerkiksi antiemboliasukat. Herran jestas kuka ne on keksinyt??? Siis oikeesti, hiki tulee kun yrität niitä kiskoa potilaalle jalkaan ja sitten jos se jalka mihin sitä sukkaa vedät on ihan rento! Tiedän, tiedän niissä on idea miksi ne on napakat ja onpa joillain osastoilla aivan todella ihmeellinen sukanvetolaitekin keksitty mutta ei jestas. Kun näitä taistelee potilaan jalkaan voi miettiä, että mitä ne kaverit ketkä ei ole hoitoalalla tekee työpäivänsä aikana. He ei ainakaan vedä supertiukkaa stayup-sukkaa kaverilleen päälle.
Hankalia on myös joskus nämä lääketarkkailijat. Ai että, ai että. Se tietty potilas on saattanut olla osastolla ties kuinka monta päivää, silti joka aamu hän kysyy ”mitäs lääkkeitä hänelle onkaan oikein jaettu, mikä se on tuo punainen tabletti”. Ymmärrän toisaalta sen, että potilas haluaa olla kartalla siitä mitä nappuloita siellä omassa lääkekipossa on ja se on lääketurvallisuuden kannalta tärkeääkin, mutta jos kaikki napit on tismalleen samat kuin edellisenäkin aamuna ja varmasti tuttuja hänelle jo kotoa, niin miksi kysyä? No pitäähän sitä hoitajaa nyt vähän epäillä, että näinköhän se Primaspan ja Furesis on jaettu oikein. 😉
Joka työssä on varmasti ne omat hyvät ja huonot puolet. Silti tää työ on kivaa vaikka tällaisia tänne kirjoittelen. En nyrpistele nenääni jos joku sen vesilasin pyytää täyttämään vaan täytän sen. Silti minua saa saamattomuus ja sairaaksi heittäytyminen ärsyttää, minä en ole mitään palvelusväkeä eikä kukaan toinenkaan hoitaja.
Hei ja muuten vinkki kaikille hoitajatyypeille siellä! Oon keksinyt miten tippalaskurin letkuihin ei jää ilmaa eikä tarvii kuunnella sen laitteen vinkumista heti kun sen käynnistää. Eli kun letkutat tipanlaskijan letkuja, niin pidä sitä kohtaa kädessäsi ylösalaisin mikä tulee sinne laskurin sisään. Laskuri ei ole ainakaan itsellä huutanut enää. Olkaa hyvä, elämää helpottava vinkki!
Hyviä näkökulmia, mutta lääkkeistä kysyminen on ymmärrettävää (paitsi ehkä useamman sairaalapäivän jälkeen jos muutoksia ei ole tapahtunut). Sairaalan lääkevalikoiman takia potilaan lääkitys sairaalassa poikkeaa usein kotilääkityksestä mm. rinnakkaisvalmisteiden osalta, ja siksi tabletit/kapselit voi olla eri näköisiä kuin kotona. (Varmaan tämän kyllä tiesitkin.)
Jep ja mä saatan hämmentyy kun 1000 mg tiettyy lääkettä onkin kahtena 500 mg tablettina ja seuraavana päivänä annos on taas kasattu aivan eri vahvuisista tableteista ja tästä syystä ihmettelen ääneen, vaikka luotankin niiden olevan oikein.
No toki noissa tilanteissa onkin järkevää tarkistaa, että mitä siellä kipossa on 🙂
Jep, kuten itsekin kirjoitin, niin lisäähän se lääketurvallisuutta kun potilas itsekin on tarkkana sen suhteen, että mitä lääkkeitä saa 🙂
Olen jo aiemmin ihmetellyt potilas”vihaasi” ja nyt tuli kyllä taas sellainen postaus että argh! Tekisit sitten jotain muuta kuin hoivatyötä sairaalassa (vaikka yksityisellä) kun koko ajan ärsyttää! En minäkään voi asiakkaitani valita mutten avaudu nettiin!
Jep, potilasvihaapa hyvinkin 🙂
Itse olen huomannut niiden joilla oikea hätä on soittavan todella harvoin.Kun taas ne itsenäisyyteen kykenevät soittelevat ja ”tietävät oikeutensa”. Potilas jolla jalka kipeä tarvitsee apua papiljottien laittoon jne…. Ja tämä ei ollut potilas vihaa vaan ihan jokapäiväistä huomiota 🙂 Sairaanhoitajan työnkuva on moninainen ja juostessasi kymmenettä kertaa saman potilaan luo jolla oikeasti ei ole sairaanhoidollisia tarpeita,jää moni työhön kuuluva asia tekemättä. Homman kruunaa yleensä: no ei noita hoitajia täällä edes nää,kun istuu vaan jossain 😉
No sehän se just ärsyttää! Ei mua todellakaan haittaa, jos potilas kuka oikeasti tarvii apua, lääkettä tms. soittaa kelloa, vaikka useinkin. Mutta he ketkä pystyis ja kykenis itse, jos he heittäytyy sairaammiksi kuin ovatkaan niin se ärsyttää. 😀 Mut silti mä heitä ”palvelen”.
Meidän sairaalassa on nykyään käytäntönä, että esim. Kirjaaminen ja raportointi tapahtuu potilaan läsnäollessa eli toisinsanoen potilashuoneessa. Tässä on hyvät ja huonot puolensa tietysti. Raportointi on aika aikaa vievää, mutta potilaat saavat enemmän aikaanja tuntevat, että heidät huomioidaan paremmin. Heidän on myös helppo kysyä esim. Tutkimustuloksia ja muuta apua, mitä tarvitsevat.
Miltä susta tämmöinen kuulostaa?
No siis todella järkevän kuuloinen idea. Mietin vaan, että venyykö raportit sitten miten? Potilaat varmaan siihen väliin haluaa sanoa sitä sun tätä, ainakin voisin kuvitella.
Kyllähän ne hieman enemmän aikaa vie, ainakin alkuun, ennen kuin tottuu uuteen käytäntöön. Mutta jos potilaita saa hyvin jaettua ja on aamuvuoro vielä paikalla niin ei jumitu koko raportti esim. Vessassa avustamiseen tai muuhun sellaiseen, vaan aamuvuoro hoitaa potilaan kunnes rapsa on pidetty.