Hän on täällä!

No nyt sitä ollaan sitten kahdeksan viikkoisen koiranpennun vanhempia. Kuten Instagram seuraajat ovatkin jo nähneet, niin käytiin perjantaina hakemassa meille meidän koiranpentu, ihana rakas Vicky Leen Big Boys Don’t Cry eli Laku.

Laku on nyt siis tosiaan kahdeksan viikon ikäinen, erittäin hurmaava poikavauva. Kotimatka entisestä kodista meni todella hyvin, vaikka 300 kilometrin automatka olisi voinut kuvitella menevän huonommin. Laku ei itkenyt kertaakaan. Keskityttiin vaan pussailemaan toisiamme ja sitten välillä rauhoituttiin syliin. Kertaalleen käytiin kotimatkan aikana pissillä metsässä ja metsässä liikkuminen on tuon koiran mielestä ihan parasta ikinä!

Uudessa kodissa

Uuteen kotiin sopeutuminen on sujunut enemmän kuin hyvin meidän pojalta. Heti löytyi oma peti, jonne pitää kantaa ihan kaikki mitä suinkin vaan hampailla saa mukanaan vedettyä kuten esimerkiksi luu, kaulapanta, harja, pissa-alusta yms. Herra Hiiri on paras leikkikaveri. On kiva upottaa siihen naskalin terävät hampaat. Hampaat olisi tosi ihana upottaa oikeastaan ihan mihin vaan. Puremisen tarve on todella kova ja paras ostos on ollut lemmikkiliikkeestä hankittu puruluu, tai sellainen kuivatettu herkku. Se ei ole kulunut vielä ollenkaan mutta se maistuu varmaan hyvälle ja on tarpeeksi kova pinta mitä pureskella.

Herra Hiiri taka-alalla kuvassa 🙂

Toinen yö meni paremmin kuin ensimmäinen. Ekana yönä olisi ollut virtaa vaikka muille jakaa. Laku olisi voinut leikkiä vaikka koko yön ja sitten piti itkeä sänkyyn meidän viereen. Hetkellisesti hän siinä kävikin kunnes laitettiin hänet rauhoittuneena omaan petiin meidän sängyn viereen. Tosiaan kuitenkin toinen yö meni paremmin. Kertaakaan poika ei itkenyt meidän viereen vaan tyytyi omaan petiin ja omaan puuhailuun. Tosin aamulla kun herättiin, olohuoneessa odotti kakkayllätys ja pissit! Joten päivä alkoi nyt ensimmäistä kertaa kakkapyllyn sotkujen siivoamisella 😀 Tästä se ura urkenee sitten vissiin senkin asian parissa.

Onhan tämä elo nyt kuin pienen vauvan kanssa olemista, unet on katkonaisia, on säännöllisesti vietävä pentu ulos. Koko ajan ohjattava puremaan jotain sallittua. Pitää opettaa olemaan yksin. Pitää siivota jälkiä ja kulkea perässä, ettei vaan keksi mitään tyhmää. Niin ja sitten kun meillä on vielä tuo kissa.

Nelli on ollut aika kauhuissaan Lakusta. Eka vuorokausi meni evakossa sängyn alla. Ruoka ei edes maistunut. Toisena päivänä söi sentään jo hiukan ja kävi kaukaa ihmettelemässä Lakua. Hetken kuluttua kuitenkin luikki maha lattiassa kiinni sängyn alle piiloon. Laku itse ei ole oikeastaan ollut kiinnostunut koko kissasta. Nellillä on harmillisesti huono kokemus mustasta pikku koirasta, joka yli-innokkaana pääsi meidän edellisessä kodissa säntäämään Nelliä päin, joten varmaan muistot tästä vielä kummittelee mielessä. Tänään Nelli on kuitenkin jo taas syönyt ja käynyt omatoimisesti hiekkalaatikolla, joskin hän on hyvin varuillaan koko ajan. Pitää vaan antaa aikaa.

On se ihana seurata tuollaisen pienen koiran alun elämää. Kaikki on niin parasta ja siistiä. Juoksujalkaa mennään vaikka askel ei tassuissa mikään varmin vielä olekaan. Monet mukkelis makkelikset heitetään ja istuallaan ei pysytä kun lattia on niin liukas. Pikku häntä heiluu melkein koko ajan ja vaikka väsy painaisi silmissä kovasti, niin silti pitää täysillä ja super iloisesti tehdä asioita. Se tuo kyllä omistajallekin hyvän mielen.

Maailman ihanin pikku hauva, Laku!