Kun on niin kiire ettet kerkeä elämään!
9
En tiedä onko nämä nyt ne ruuhkavuodet vai mitkä. Tekemistä on niin paljon, että jostain joutuu karsimaan. Koiranpentu vie aikaa ihan hirveästi. Olenkin miettinyt, että miten pienen vauvan kanssa tämä kaikki tapahtuisi. Olen oikeasti miettinyt nyt, että onko minusta koskaan äidiksi?
Koiranpentu-arki ei ole helppoa eikä ylimääräistä aikaa ole. Koiraa joutuu opettamaan koko ajan, siis kaikki mitä tehdään on koiran opettamista. Koko ajan olisi uusia juttuja mihin koiraa tulisi totuttaa ja opettaa. Sitten saa potea huonoa omaatuntoa kun tajuaa, että jotain on jäänyt nyt tekemättä. ARGH! (ja kaikki te jotka olette sitä mieltä, ettei koiraa ole harkittu tarpeeksi niin juoskaa kuuhun.) Miten voisin koskaan olla vastuussa ihmislapsesta? Entä jos pysty siihen?
Olen aina halunnut äidiksi
Olen aina ajatellut, että ehdottomasti haluan äidiksi joskus. Nyt mieleeni on tullut ajatuksia, jotka puhuvat paljon äitiyttä vastaan. Ymmärrän sen, että hormonihuuruissa äitiys menee ehkä helpommin, koiranpentu kun ei ainakaan minulla saa mitään hormoneja hyrräämään. Voiko sitä kuitenkaan tietää mistään, että onko minua tarkoitettu äidiksi vai pitäisikö tyytyä vain elämään koiran äitinä? Olisiko sittenkin pitänyt yrittää ensin elämää ihmislapsen kanssa ja hankkia sitten vasta Laku?
Kauheaa tajuta, että ajattelee edes tällaisia asioita. Voin sanoa, että vauvakuume on hyvin kaukainen ajatus tällä hetkellä, enkä osaa oikein ajatellakaan, että minulla olisi joskus ollut vauvakuume. Näin ne ajatukset muuttuu. Tuntuu hiukan pelottavalle. Haluaisin haluta lapsia ja tiedän, että mieheni haluaa niitä kyllä, minulle on vain tullut joku ihme lukko nyt päälle. On vain niin itsekäs olo, että haluan elää vielä itselleni, enkä liikaa olla vastuussa esimerkiksi ihmislapsesta.
Kolmekymmentä vuotta ikää ja nyt olen alkanut empimään sitä, että haluanko sittenkään lapsia? Tulee väkisinkin mieleen, että onko minun ajatuksissa jotain vikaa, vai onko elämä koiranpennun kanssa vain niin suuri muutos entiseen, että olen vain yksinkertaisesti järkyttynyt tästä kaikesta. Onhan minulla ennestään kissa, mutta ei se todellakaan sido samalla tavalla.
Nyt voin rehellisesti sanoa, että vaikka olenkin jo kolmekymmentä vuotta, niin lapsilla ei ole mikään kiire.
Miltä minun ajatukset kuulostaa sinun korvaasi kuulostaa?
Pystyn samaistumaan! Itsekin olen 30v, ei lapsia, ei lemmikkejä, sain viikoksi kissan hoitoon, niin joopas minun maailma on kääntynyt ylösalaisin 😀 En saanut nukuttua kunnolla, koska kissa raapi ja hiipi koko ajan, kun olen tottunut täydelliseen hiljaisuuteen öisin.. Mietin, et olenko niin mukavuudenhaluinen ja heikko, että en edes tälläistä kestä, mites se lapsi? Jotenkin kuitenkin uskon siihen, että kaikkeenhan ihminen tottuu ja lapsesta saa niin paljon rakkautta ja iloa, että se korvaa kaiken kärsimyksen 😀
Kuulostaa siltä että jonkinlainen prosessi on käynnistynyt ?
Yleensä kun saadaan vauva, ollaan äitiyslomalla..eläimistä näitä ei kai kela myönnä?? sen vapaan aikana opetellaan elämään ihmislapsen kanssa.
Itseki kohta kolkyt ja koira vie aikaa niin paljon etten ikinä ole edes halunnut lapsia. En kestä miten paljon ne sitoo ihmisiä ja on pääosin ärsyttäviä 😀
Kyllä nuo sinun ajatukset on aika tosia.. itsellä nyt taapero 1v3kk ja elämä muuttunut kaikilta osin.. ei yhtenäisiä unia, sotkua, siivoamista(joka ei lopu ikinä), ei aikaa harrustuksille niinkuin ennen ja haluaisin, ei omia menoja, ei mitään ilman suurta suunnittelemista, ei mitään ilman huonoa omaatuntoa ;)) ei tätä elämää lapsen kanssa voi vaan ymmärtää ennen kun sen kohtaa. LUULIN että minulla on hajua mitä se on, koska tyyliin kaikilla on lapsia.. terveisin: kolkytvee mutsi
ps- ja kyllä, rakastan lastani enkä ikuna vaihtais pois!
Mulla oli yhtä aikaa vauva ja koiranpentu ?? Ja raskauden lopussa keho rupeaa itsestään heräileen öisin tulevia öitä varten ja kummasti oma univaje häviää. Mie olen ollut ihan äkytön nukkuja, menis kellon ympäri ja pelkäsin vauva aikaa mut kroppa itte totutteliki siihe ja sehä meni ku tanssi. Sikspä siihen otin pennunki et samoilla silmillä sisäsiistiksi. Totta kai välillä väsyttää ja arki on työläämpää mutta en vaihtaisikaan. Kyllä oma lapsi on jotain niiiiin rakasta ja siinä tehdään joku henkinen kasvu. Koen kans et yksin pennun ja muun elämän yhdistäminen on ollu rankempaa. Ja sit viel et teil on cockeri eli höllää vaan hyvä ihminen, arki opettaa ja perusasiat kun on kunnossa ja niihinkin aikaa kasvaa niin hyvin pärjäätte! Mä en ole omia koiria aikoihin koulinu sen enenpää kun mitä tulee millonii vastaan ja jokaine on niin asiallinen ja hyvä tapainen vaik on monen rotuista vaativaankin.
Ping! Täällä kans kolmea kymmentä lähestyvä, normaalissa (aiemmat ei ollu), toimivassa avoliitossa oleva nainen jolla koko ajan ”lapsihaaveet” siirtyy. Jotenkin just ja just parin kympin kynnyksellä on ollut satavarma ja naiivi, että haluaa lapsia ”mielellään kaks tai kolme”… Nyt kun ympärillä on ihmisiä jotka valittaa, että lasten takia ei oo aikaa tehdä mitään eikä käydä missään, on nuo haaveet omista lapsista haalistuneet. Täti olen ja nautin tädin mussukoiden seurassa olosta ja se luottamus ja turva minkä niille on pystyny vuosien aikana luomaan on huikeeta, mutta on se myös huojentavaa kun ne ”voi palauttaa” 😀 se rauha ja hiljaisuus <3.. Omalla kohdalla ainakin paljon vaikuttaa myös se, että haluanko tällaseen maailmaan sitä omaa "jälkeläistä" pyöräyttää kun tuntuu että maailmalla on niin paljon asioita huonosti ja Suomessakin on heikompia (vanhukset, vammaiset/vammautuneet, sairaat, opiskelijat, työttömät….ymsyms..) jo tarpeeks sorrettu. Ja tiedä mikä se tilanne on sitten kun lapsi onkin aikuinen. Murehdin liikaa ehkä sitä tulevaa, mutta tietenkin sitä haluais että omalla lapsella vois olla hyvä elämä ja tulevaisuus. Ollappa joku ennustaja ja tietäis mitä tuleman pitää…. Vaan itse en aio ottaa lapsiasiasta stressiä, haluaa jos haluaa, jää tekemättä jos jää.
Mun korvaan kuulostaa siltä että muutos entiseen nyt koiran kanssa on niin iso niin se saa sut nyt perääntymään vauva-ajatuksissa. Itse en oo koskaan koiraa halunnut ja kun luin teidän arjesta koiran kanssa niin ihan tosissaan mietin että huh! 😀 en kuitenkaan usko, että kokonaan ajatukset lapsen suhteen on muuttunut kun ennen niitä oot halunnut. Taidat olla vaan pelästynyt miten paljon jo koira sitoo 🙂 kun Laku on vähän isompi ja suurin koulutus hoidettu sen kanssa niin eiköhän se vauvakuumekkin taas nosta päätään 😉 ja tosiaan vauvan kanssa saa olla lomalla, se on aika iso juttu ajan suhteen. Kun taas tosiaan koirasta ei lomia heru 😀 ja vaikka lapsi muuttaa elämän niin oon sitä mieltä että kyllä omaa aikaa on mahdollista saada, toki vaatii järjestelyä, ja tukiverkkoa. Ja kaikilla ei ole huonosti nukkuvaa vauvaa vaan voi käydä hyvä tuuri ja lapsen mikä nukkuukin yöt 😉 nimim.9kk ikäisen tytön äiti ja maailman onnellisin <3 🙂
Saat muovata elämästäs ihan juuri sellasen mikä susta tuntuu hyvältä! 🙂 Oli siinä lapsia tai ei. Kunhan vaan on miehen kanssa samoilla linjoilla tämän asian kanssa.. Ettei sulle tulisi sellasta oloa, että sua painostettais pyöräyttämään niitä muksuja, jos et niitä todellakaan itse halua. Mutta toki se mielihän voi muuttua tässä, aikaa on. Mun sisko oli 37vee kun sai esikoisensa. Ihan rauhakseen mietitte miten saisitte elämästänne kaiken mahdollisen irti!