Hae
Mansikkapilvi

Ihmisen kohtaaminen on vaativinta

Vaativinta ei ole hoitotoimenpiteet vaan ihmisen kohtaaminen.

Sitä mieltä olen ainakin itse. Hoitotoimenpiteisiin on aina olemassa ohjeet miten mitäkin teet. Sen sijaan kun kohtaat ihmisen, sinä menet hänen eteensä oman persoonasi ja työ-minäsi kanssa. Ei siihen ole olemassa missään mitään ohjeita, että kuinka ollaan ja mitä sanoa.

Itse koen vahvuudekseni hoitoalalla juurikin potilaiden kohtaamisen. Kohtaan erilaisia ihmisiä työssäni paljon. Usein näissä kohtaamisissa joutuu hiukan soveltamaan. Lopputulos kohtaamisessa on ollut yleensä hyvä ja onnistunut. Sanon yleensä koska tosiaan erilaisia ihmisiä ja tilanteita on paljon, niihin valitettavasti mahtuu mukaan myös se prosentti niitä ei onnistuneita kohtaamisia.  Erilaisia ihmistyyppejä on paljon. On pukumiehiä- ja naisia. On heitä ketkä asuvat periferiassa yksin täysin eristäytyneenä. On hyvin tavallisia ihmisiä ja on hyvin erilaisia ihmisiä. On heitä ketkä kommunikoivat viittomalla ja on heitä ketkä ovat sokeita.

Ihmisten edessä

Sitä aina välillä unohtaa sen tosi asian, että tekee töitä ihmisten parissa. Tai no en tiedä voiko puhua unohduksesta. Ehkä se on ennemminkin sitä, että tähän työn tekoon ja ihmisten kohtaamiseen turtuu, se on niin arkipäivää. Monissa muissa työpaikoissa työskennellään esimerkiksi pienellä työporukalla tietokoneiden parissa, kuinka erilainen maailma se olisi! En väitä etteikö olisi paljon ammatteja missä kohdataan päivittäin ihmisiä, mutta on se mielestäni eri asia tavata ihminen kaupan kassalla kuin sairasvuoteella.

Asiakkaat ja potilaat ovat samanlaisia ihmisiä kuin mitä itse olet: tunteva ja inhimillinen, jolle sairaus ei ole arkipäivää tai voihan sairastaminen ollakin arkipäivää joillekin ihmisille.

Sitä havahtuu aika-ajoin tähän työhön ja siihen millaisissa tilanteissa me joskus joudumme ja joskus pääsemme olemaan mukana. Havahtuminen tapahtuu yleensä silloin kun joku potilas pääsee ihon alle. Koskaan ei voi kuitenkaan etukäteen tietää kuka tai mikä on se juttu joka juuri minuun vaikuttaa.

Uskomattomia tilanteita mitä työ tuo tullessaan

Eräs talvipäivä töissä ollessani olimme potilashuoneessa. Potilashuoneen sälekaihtimet olivat auki ja auringonsäteet puskivat sälekaihtimien raoista huoneeseen sisään. Oli lääkärinkierto. Lääkäri kertoi surullisia uutisia potilaalle; tauti oli edennyt eikä mitään enää ole tehtävissä, elinaikaa ei ollut enää paljoa jäljellä. Katsoin potilashuoneen ikkunasta ulos. Aurinko paistoi. Samaan aikaan näin sairaalan pihatietä ajavan hautausauton. Tilanne oli absurdi. Potilas oli juuri saanut kuulla huonot uutiset. Uutiset siitä, että elinaikaa ei ole enää kauaa jäljellä ja minä katselin ikkunasta ulos ja samaan aikaan näin tuon näyn. Onneksi potilas itse tai omainen eivät tuota nähneet. Vastaavan tyylisiä tilanteita tulee tässä työssä aina aika-ajoin eteen. En usko, että se voi olla pelkästään sattumaa. Tulee väkisinkin olo, että se nuo tilanteet merkitsevät jotain. Sitä tuntee olonsa aika pieneksi noissa hetkissä.

Itkevän omaisen lohduttaminen on hyvin raskasta itselle hoitajana. Näissä tilanteissa ei yleensä ole sanoja. Halaus on minun keinoni lohduttaa. Se ei ole välttämättä kuitenkaan helppo mennä toisen, tuntemattoman ihmisen lähelle niin herkässä tilanteessa. Muistan ne ensimmäiset kerrat noissa tilanteissa kun seisoin vaan tönkkönä paikoillani. Mielessä oli, että lohduta nyt jotenkin mutta kropassani ei tapahtunut mitään. Seisoin vain hiljaa paikoillani.

Työ- ja elämänkokemuksen myötä olen saanut varmuutta myös näihin tilanteisiin, jotka eivät ole niin arkipäivää. Toivon todella ettei noista tilanteista itselle koskaan tulisikaan arkipäivää.

Työkokemuksen myötä olen hyväksynyt sen, että aina ei löydy tai ole sanoja mitä voisit sanoa. Tällöin riittää, että olet läsnä ja, että sinulla on aikaa. Suurin virhe mitä voit tehdä on se, että vaikutat kiireiselle. Kun olet siinä potilashuoneessa potilaan ja ehkä omaisenkin kanssa, aika pysähtyy, sen täytyy pysähtyä. Vaikka potilashuoneen ulkopuolella olisi täysi härdelli päällä, niin se ei saa näkyä näille ihmisille.

Uskon, että useat vastavalmistuneet sairaanhoitajat ovat näiden samankaltaisten ajatusten edessä, nyt kun kesätyöt taas monella alkaa. Itse kannustan vain rohkeasti menemään noihin tilanteisiin. Tosiaan, aina ei tarvita sanoja. Se, että olet läsnä riittää joskus <3

11 kommenttia

  1. Johanna kirjoitti:

    Heippa Noora 🙂 Se että jos ei kuolevalle/surevalle osaa sanoa mitään, niin maailman paras neuvo on silloin olla sanomatta mitään! Ottaa vaikka kädestä kiinni ja istahtaa viereen. Mun esikoinen kuoli muutama vuosi sitten ja silloin kuuli jos vaikka minkälaista lausetta… Hyväähän ihmiset tietysti tarkoittaa pohjimmiltaan, mutta monen kohdalla olis ollu parempi, jos olisi pitänyt suun kiinni.

    • Noora kirjoitti:

      Moikka Johanna 🙂

      Voi otan osaa esikoisesi poismenoon. 🙁 <3 Surullista.

      Sitä saattaa tosiaan joskus hoitajat tölväistä sanoa ihan mitä vaan kun ei välttämättä tartteis sanoa mitään. Mieluummin on vaan läsnä siinä ja vaikka tosiaan pitää kädestä, vaikka ei tosiaan niillä sanoilla mitään pahaa meinaiskaan.

  2. Janet kirjoitti:

    Vielä kun toimisit noin kuin kirjoitat.

  3. Jenna kirjoitti:

    Hyvä kirjoitus ja niin totta. Itse oon osassa harjoitteluissa saanut olla kiitollinen ohjaajille että mut on otettu suoraan mukaan, jopa hankaliin tilanteisiin. Siinä on oma hoitominä kasvanut suuresti. Ainut milloin on pyydetty pysymään kaukana oli, kun potilas oli väkivaltainen ja arvaamaton.

    Rankinta itselle oli lasten harjoittelu, nähdä ja olla läsnä kuolemansairaiden lasten keskellä. Itse tiesin silloin etten pidempi aikaisesti voisi työskennellä sellaisella osastolla, vaikka olikin erittäin antava kokemus itselleni jo ammatillisessa mielessä.

    Mun mielestä harjoitteluissa tärkeintä on juurikin että pääsee ja pitkääkin päästä monenlaisiin ympäristöihin harjoittelemaan. Näin sieltä löytyy sitten se itselle sopivin paikka, ja ne mitä tietää ettei itse voisi tehdä. Itse oon aina saanut kehuja erittäin hyvästä kärsivällisyydestä, mikä on omasta mielestäni outoa, koska en koe olevani millään tasolla kärsivällinen ihminen.

    • Noora kirjoitti:

      Jep, ei kannata väistellä niitä hankalia tilanteitakaan, niitä tulee jossain vaiheessa eteen kuitenkin. Itse en varmasti kans pystyis pidemmän päälle olemaan esimerkiksi lasten syöpäosastolla. Se olisi liian rankkaa.

  4. Riikkahannela kirjoitti:

    Hieno kirjoitus!

  5. Martsu kirjoitti:

    Ite oon lähärinä tehny reilu 5 vuotta töitä, enkä vieläkään oo turtunut siihen et kohtaan ihmisiä, koska jokainen ihminen ketä kohtaan on erilainen ja jokaisen kanssa tulee eri fiilikset joko kaikki menee yks yhteen tai menee hetki et palaset kohtaa yks yhteen. Ite olin 5 vuotta sitten työharjoittelus ulkomailla, ei yhteistä kieltä mut elekieli tuli tärkeet siinä et voinu ku vaan olla läsnä ja toinen ymmärsi mitä tarkotat. Mitä kiireeseen tulee, asiakkaat/potilaat kyllä osaa lukea hoitajaa jos on kiire vaikka sitä ei näyttäiskään..

    • Noora kirjoitti:

      En mä usko, että siihen voi turtuakaan muuten on ehkä väärällä alalla. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *