Tähän kulminoituu valtavasti tunteita

Kuten olettekin, ainakin osa, instagramin puolelta nähneet, niin meille tuli eilen uusi perheenjäsen. Eiliseen ja tähän päivään on kulminoitunut niin paljon tunteita. Ikävää, rakkautta, läheisyyttä ja vaikka mitä. Pitkä odotus palkittiin vihdoin.

On tämä ollut pelottavaakin. Te ketkä ette ole blogiani aktiivisesti seuranneet, voitte lukea tämän tekstin. 

Tuon menetyksen jälkeen pitkään päällimmäisenä tunteena oli suru. Tämän jälkeen tuli tietynlainen helpotus ja ymmärrys sitä kohtaan, että loppujen lopuksi tehtiin oikea päätös. Lakun ei tarvinnut enää kärsiä kivuista, lääkkeistä ja leikkauksista. Tämän jälkeen me elettiin hetki muistoissa. Laku nousi joka päivä meidän puheissa esille. Pikku hiljaa huomasi, että sen kanssa oppi elämään ettei Laku ole enää mukana meidän arjessa.

Pelkoa meissä herättää se, että onko uusi pentu terve. En tiedä miten sellaisen kestäisi jos ei olisi. Haluan uskoa, että tuollaiset elämän päättävät sairaudet ei kuitenkaan ole niin yleisiä, että meidän kohdallemme toista osuisi, vaan eipä sitä koskaan tiedä. Edellisen kokemuksen vuoksi mä odotan kaikkea tässä pentuarjessa ihan uudella tavalla. Odotan sitä, että toi pissaa joka paikkaan, odotan sitä, että Luka roikkuu lahkeessa kiinni. Mä odotan sitä, että päästään yhdessä kävelylle. Mä odotan sitä, että joudun heräämään tuon rakkaan otuksen takia aikaisin aamulla ja viemään sen pissalle. Mä odotan ihan kaikkea. Jotenkin en usko, että edes ärsyttää mikään samalla tavalla kuin viimeksi. Nyt mä vaan arvostan kaikkea <3

Mutta nyt meillä on Luka. Koira jonka nimi ei meinaa kääntyä mun suussa. Väkisinkin ulos meinaa tulla aina Laku. Ajattelin jo, että joudutaan vaihtamaan nimeä, mutta päätin totuttaa suuni tuohon nimeen. Luka (meinasin kirjoittaa Laku) on tänään 8 viikkoinen. Käytiin se siis eilen hakemassa kasvattajaltaan. Ajettiin Helsingistä yhdessä Jyväskylään. Pysähdyttiin pissalle kolme kertaa ja joka kerta Luka teki pissan. Luka on selkeästi paljon enemmän varuillaan ja jännittyneempi kuin Laku. En tiedä onko nää luonne-eroja vai sitä, että kodit mistä koirat tuli oli niin erilaiset.

Ilta meni köllötellessä lattialla ja sit yritettiin nukkua. Luka nukkui kodinhoitohuoneessa, minä sohvalla ja mies patjalla kodinhoitohuoneen edessä, että pystyi silittämään Lukaa jos itku yllättäisi ja yllättihän se. Kolme kertaa. Tai pissa kai sieltä oli joka kerta tulossa kun nyyhkytys alkoi, mutta niin se vain nopeasti sitten hiljenikin. Me käytiin nukkumaan puolenyön aikaan, Luka meni jo yhdeltätoista. Mä heräilin pari kertaa ja sit lopullisesti viideltä. Mulla oli kello soimassa 05;40 koska edessä oli aamuvuoro ja ajattelin, että en kuitenkaan saa enää unta joten otan Lukan sohvalle, kun hereillä se oli kuitenkin. Niinpä me sitten vähän köllittiin kainaloikkain ennen kuin mun piti nousta ylös.

Poika ei oikein osaa vielä antaa pusuja. Ollaan kyllä kovasti opetettu pussailemalla sitä itse ja kyllä sieltä pikkuhiljaa alkaa pusuja tulemaan takaisinkin 🙂

Me ollaan niin onnellisia ja rakastuneita tuohon pieneen hauvavauvaan. Meillä on vielä yksi toive ja se toive on, että se olisi terve.