TUNNEÄHKYSSÄ

Tiedättekö te sen tunteen kun on tunneähky päällä? Mieti päivä, jolloin tunnet suurta iloa ja tämän jälkeen surua heti peräkkäisinä hetkinä. Mieti tilannetta, jossa joudut ensiksi lohduttamaan toista ihmistä ja kohta keskittymään toisen ihmisen kanssa ihan eri tunneskaalaan. Mieti, että nämä tilanteet toistuu useana päivänä peräkkäin. Olen usein miettinyt sitä, että miten sitä voikaan olla niin väsynyt aina työpäivän jälkeen, tai sillä tavoin kaikkensa antanut. Samaa on ihmetellyt mieskin. Samaa ollaan mietitty kavereiden kanssa, ketkä on hoitoalalla töissä. Ei mies ole oman työpäivänsä jälkeen rättiväsynyt, vaan ennemminkin valmiina vapaa-aikaan. Ei hänen työ insinöörinä kuormita häntä henkisesti juuri ollenkaan.

Hoitajan työ on aikamoista kameleontin hommaa. Yhdessä hetkessä sinä saatat olla hoitamassa juuri menehtymässä olevaa ihmistä, jonka sängyn ympärillä on itkeviä omaisia. Lohdutat heitä siinä omana itsenäsi. Kun suljet lähtiessäsi sen huoneen oven, siirrytkin jo seuraavaan huoneeseen, missä on se hauska pappa joka heittää vitsiä milloin mistäkin. Vitsit on oikeasti hauskoja ja naureskelet niille papan kanssa yhdessä, samalla mielessä on kuitenkin sen edellisen huoneen tilanne. Kohta soikin potilaskello jo toisessa huoneessa ja siellä soittelee se kivulias potilas, joka on hyvin turhautunut hoitoonsa ja omiin kipuihinsa. Hän purkaa ärsytyksensä sinuun ja sinä otat vastaan sen turhautumisen ja kiukun.

Jokaista potilaan ja omaisten kokemaa tunnetta me peilaamme hoitajina. Me yritämme sopeutua milloin mihinkin vallitsevaan ilmapiiriin. Monesti kun olet kohdannut jotain surullista ja henkisesti rankkaa, sun pitää olla jo kohta toisen potilaan luona, eikä se edellinen tunne saisi hänelle välittyä. Vedät syvään henkeä ja avaat toisen potilashuoneen oven ja yrität olla niin kuin mitään ei olisikaan.

Se on rankkaa. Se syö energiaa ja kuluttaa tosi paljon henkisiä voimavaroja, sillä me hoitajat ollaan siellä työmaalla omina itsenämme. Meillä ei ole mitään erillistä työ-minää, joka käy tuntemassa nuo tunteet, vaan se on minä joka tuntee nuo tunteet ja kohtaa ne ihmiset.  Onneksi on liikunta. Se on itselle se keino ladata akut, purkaa höyryt ja nollata pää.

Joku saattaisi ajatella, että ei pidä ottaa niin ihon alle noita juttuja, mutta mitä jos ei osaa toimia muutenkaan? Ei tietenkään kaikki jutut ole sellaisia, mitkä kuluttaa kaiken tunne-energian, mutta joskus näitä päiviä tulee, eikä ne toisaalta ole yhtään harvinaisia. Haluan olla läsnäoleva hoitaja. Haluan, että potilaalle jää tunne, että häntä on kuultu ja, että hänelle on aikaa. Kiireen ei koskaan pitäisi nimittäin välittyä tässä työssä niille potilaille, vaikka kyllähän se joskus väistämättäkin välittyy.

Tämän kautta kumpuaa myös sitten se riittämättömyyden tunne. Monesti työvuoron aikana ehdit tekemään vain sen välttämättömän ja se turhauttaa.  Suurin osa hoitajista varmasti haluaisi tehdä vielä enemmän, mutta kun aikaa ei ole.

Mitä mieltä te muut hoitajat olette näistä ajatuksista? Tunnistaako muut työvuorojen jälkeen näitä samoja tunteita tai ajatuksia?