KOLME TARINAA VÄKIVALLASTA

Eilen kerroinkin, että tänään sukelletaan vähän syvempiin aiheisiin täällä blogissa. Tämä aihe mistä tänään kirjoitan on todella tärkeä ja ajankohtainen. Aihe sulkee sisälleen paljon häpeää, tuskaa ja kipua. Kyse on naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Tässä blogitekstissä kerron kolme eri tarinaa läheisväkivallasta.

Suomessa joka kolmas nainen on kokenut nykyisen tai entisen kumppanin tekemää fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa 15-vuotiaana tai sitä vanhempana. Kyse on Suomessa todella yleisestä ilmiöstä, josta ei kuitenkaan ehkä puhuta riittävästi ääneen. Erityisesti nuoret naiset ovat tutkimusten mukaan suurimmassa riskiryhmässä joutua väkivallan kohteeksi. Se varmaan johtuu siitä, ettei vielä täysin ymmärretä niitä rajoja, että mikä on ok ja mikä ei. Vaikka Suomi on hyvinvointivaltio, kätkee maa silti sisälleen äärettömän paljon erilaista pahoinvointia. EU:n mittakaavalla Suomi on toiseksi turvattomin maa naisille, ja se vaarallisin paikka on oma koti.

Olin tuolloin 25-vuotias. Hän oli upea, alallaan suuressa nosteessa oleva tuleva menestyjä. Hän tuntui tutulta, niin kuin sielumme olisivat eläneet yhdessä jo aiemmissa elämissä. Pian sain tietää, että juuri seurustelumme alussa hän sai törkeän pahoinpitelytuomion. Pahoinpitely oli kohdistunut hänen entiseen tyttöystäväänsä. En tietenkään hyväksynyt tätä. Alkoi hyvin raskas ja uuvuttava vaihe. En voinut uskoa tapahtunutta, sillä tunsinhan henkilön jo oman nuoruuteni ajoilta.

Kerroin tuomiosta muutamalle lähimmälle ystävälleni. Ei omat ystäväni, eivätkä hänen ystävänsä, ketkään, uskoneet puolisoni tehneen pahoja tekoja, vaan tuomiolla täytyi olla jokin väärinymmärretty selitys – olihan puolisoni ylöspäin katsottu, taitava, lahjakas, komea, rakastettava ihminen – tulevaisuuden lupaus omassa lajissaan.

Rakkaani lupasi ja vannoi minulle, ettei koskaan tulisi tekemään minulle mitään pahaa. Uskoin ja luotin tähän, sillä palavan rakastuneena “sielunkumppaniini”, halusin luottaa. Ensimmäiset vuotemme olivat täynnä rakkautta ja upeita hetkiä, keskusteluja.

Neljä vuotta seurustelumme jälkeen se tapahtui ensimmäisen kerran.

Hän tarttui minua kurkusta kiinni, raahaten samalla keittiöön asti, ja löi pääni voimakkaasti tiskialtaan reunaan. Hänen irrotettua otteensa, pakenin järkyttyneenä viereiseen huoneeseen, lukitsin oven. Sattui niin kovasti, että ajattelin kuolevani. Tapahtuman jälkeen hän yritti itsemurhaa silmieni edessä, ja loukkaantui vakavasti.

Tunsin pahaa oloa hänen puolestaan, että hänellä on niin paha olo sisällään, joka saa hänet tekemään tämänkaltaisia kammottavia tekoja. ​Halusin auttaa.

Sairaalassa oman pääni magneettikuvaus tutkittiin “jäällä liukastumisena”. Onnekseni mitään lopullista vauriota ei tästä kerrasta sattunut.

En tuolloin vielä voinut kuvitella, että jopa tämäkin kaikki, olisi ollut vasta alkua. Puolisoni myöhemmin toivuttua kuin ihmeen kaupalla, alkoi arjen normalisoiduttua aggressiivinen käytös uudelleen. Kerta toisensa jälkeen annoin hänelle lupauksia vastaan anteeksi, sillä olimmehan jo aiemmin selvinneet suuremmastakin. Kuukausien kuluessa väkivalta paheni, milloin mistäkin syystä. Aihe oli silti aina sama – syy oli minun. Minähän hänet itse olin tavalla tai toisella hermostuttanut – ja näin aloin itse myös kuvittelemaan.

Aloin menettämään itseni ja omanarvontuntoni, lopulta menettäen sen täysin.

Kuristamistilanteet alkoivat olemaan lähes kuukausittaisia, välillä minulla toden teolla sumeni silmissä. Joka kerta minua kuristaessaan, hän raahasi minut kylpyhuoneeseen ja kaatoi lattialle, päätäni maahan lyöden. Pelkäsin usein kuolevani. Naapurit soittivat useaan otteeseen poliisit kotiimme väkivallan äänien seurauksena, ja he veivät puolisoni pois. Muistan aina sen, kun poliisien läsnäollessa itkin, jolloin toinen poliiseista katsoi minua ja tokaisi, “ettei kotonaan nyt kannattaisi kovin useasti alkaa turpaansa ottamaan”. 

Pelkäsin asua kotonani, ja pelkäsin kuolevani. Jokainen ilta töistä kotiin päin ajaessani, en tiennyt mikä minua tällä kertaa odottaisi. En voinut kertoa kenellekään, joten en voinut paeta minnekään – Olinhan itsekin “itsetietoinen, kaunis ja alallani menestyvä nainen”, vaikka olinkin välillä vähän “kaatunut portaissa”.

Olin päättänyt selvitä ja jaksaa.

Vasta siinä vaiheessa kun toinen toistaan törkeämmät vihasanat alkoivat ulottua itseni ja ystävieni sijasta myös juuri poisnukkuneeseen lähimmäiseeni väkivallan yhteydessä – tajusin, että nyt on pakko lähteä tavalla tai toisella.

Tapauksiamme päätettiin käsitellä poliisien sovittelijoilla. Sovittelutilanne oli kuin mikäkin teatterinäytelmä. Hän hallitsi tilannetta ja kahta naissovittelijaa, minä itkin. Tapahtuman jälkeen sovittelijat sanoivat että “tilanne on vakava” ja neuvoivat minua olemaan palaamatta kotiin enää koskaan. Olen käynyt aihetta ja elämääni läpi terapian avulla nyt useamman vuoden. En tiedä miten minusta, menestyvästä itsetietoisesta ja vahvasta, naisia puolustavasta naisesta tuli omassa kodissaan pahoinpideltävä, manipulaation alla kuoleman pelossa elävä nainen.

Tämä tarina on kaikille itsensä menettäneille naisille, ja toiveelle turvallisesta tulevaisuudesta.

Lähisuhdeväkivalta ei tietenkään käsitä vain naisia, mutta 70% lähisuhdeväkivallasta kärsineistä on naisia. Suurin osa näistä tarinoista jää salaisuudeksi, sillä väkivaltaa kokeneet naiset eivät puhu kokemuksistaan kenellekään. Poliisin tietoon menee vain joka kymmenes väkivallan teko ja ne on varmasti sieltä pahimmasta päästä sitten ne kokemukset. Tilastojen mukaan Suomessa yleisin henkirikostyyppi on miesten keskinäinen väkivallan teko, mutta toiseksi yleisin henkirikos onkin sitten nykyisen kumppanin tai entisen kumppanin surmaama nainen. Järkyttävää.

Washington Post kirjoitti Suomesta ja sukupuolten tasa-arvon “pohjoismaisesta paradoksista”: globaalisti tasa-arvoisina maina pidettyjen maiden parisuhdeväkivallan tilastot ovat Euroopan kärkeä.

Euroopan neuvosto suosittaisi Suomeen 500 turvakotipaikkaa, mutta niitä löytyy tällä hetkellä Suomesta vain 179. Resurssit ehkäistä perheväkivaltaa on liian niukat. Turvakotipalvelut on kriisityötä, joka auttaa siinä vaiheessa kun väkivalta on jo konkretisoitunut, mutta resursseja etenkin ennaltaehkäisevään työhön tarvittaisiin enemmän.

Naisten linja julkaisi 23.11 kolme tarinaa väkivallasta. Se Kolmas on osallistava taidekampanja, joka antaa äänen väkivaltaa kokeneille naisille itselleen. Näiden naisten kertomien kokemusten perusteella Linnan juhlien pukusuunnittelijana toiminut Anne-Mari Pahkala suunnitteli kolme iltapukua. Puvut toimivat kuvituksena tässä blogitekstissä. Kampanjan tavoitteena on nostaa esiin väkivallan yleisyys Suomessa sekä rikkoa sen ympärille kietoutuvaa hiljaisuutta ja häpeää. Lisäksi kampanja haluaa tukea naisia väkivallasta toipumisessa sekä korostaa omien rajojen kunnioittamisen merkitystä. Upeat kuvat on ottanut Satu Mali.

Olin 16-vuotiaana kesätöissä, ja minun ja vanhemman työntekijän välille kehittyi flirttiä. Vaihdoimme numeroita ja töiden loputtua hän halusi tavata, ja pyysi minut kahville. Suostuin, vaikka jännitti. En tiennyt mitä olin tekemässä, mutta miehen huomio kiehtoi; itsetuntoni oli huono, ja olin ihmeissäni, kun joku kiinnostui minusta. Tiesin, että kannattaisi olla varuillaan, mutten osannut pelätä mitään tiettyä. Automatkalla hänen luokseen hän otti kädestä kiinni, ja perillä juttelimme jostain. Hän heittäytyi sängylleen makaamaan ja pyysi istumaan viereen. Menin, mutta jotenkin alkoi tuntua, ettei kaikki ole kunnossa. Hän kehui ulkonäköäni vuolaasti ja veti minut viereensä makaamaan. Pikkuhiljaa hän alkoi kosketella, suuteli ja yritti riisua paitaani. Lopulta annoin periksi – tuntui että vain pitkitän tilannetta, ettei vänkäämiseni auta kuitenkaan. Seksin aikana tunsin järkyttävää kipua, häpeää ja pettymystä, muistan pyytäneeni vielä kerran lopettamaan, ja että pidätin itkua. Ikkunasta näkyi koivuja.

Lopetettuaan hän nosti minut pystyyn, koska en pystynyt itse tekemään mitään, suuteli ja komensi suihkuun. Reiteni ja hänen kätensä olivat sotkeutuneet vereeni. 

Vasta myöhemmin tajusin, että minut oli raiskattu.

Nyt neljä vuotta myöhemmin olen edelleen rikkinäinen. Alkuun saatoin yhtäkkiä tuntea itseni alastomaksi kadulla, ja jouduin tarkistamaan, onko minulla varmasti vaatteet päällä. Laskin vaatekappale kerrallaan: neule, paita, housut, nappi on kiinni, vyö. Mieleeni tunkeutuu jatkuvasti ilman syytä muistikuvia kaikista kerroista, kun olen harrastanut seksiä, mistä seuraa likainen olo; millainen pervo ajattelee seksiä koko ajan?

Olen ollut väkivaltaisessa parisuhteessa, koska uskoin, etten ansaitse parempaa, enkä kuitenkaan kelpaa kellekään muulle. Eron jälkeen join paljon ja harrastin irtosuhteita, joilla hain hyväksyntää ja läheisyyttä. Ne olivat myös tapa rankaista itseäni todistamalla, etten kelpaa kellekään muuhun kuin seksiin. Terapia ei ole auttanut, koska en pysty puhumaan niistä asioista, joita pitäisi käsitellä.

Minun tarinani ei ole inspiroiva ja mediaseksikäs selviytymistarina, jossa tekijä saa rangaistuksen, läheiset tukevat ja kokija on toipunut terapiassa ja on onnellisessa parisuhteessa. Olen lukenut sellaisia paljon ja miettinyt, mikä minussa on vikana, kun en vielä näiden vuosienkaan jälkeen ole ehjä ja voimaantunut. Nyt olen tajunnut, ettei minun tarvitse olla. Ei nyt, ei viiden, kahdeksan eikä kymmenen vuoden kuluttua tapahtuneesta. Väkivalta jättää jälkiä, eikä se ole minun vikani.

Naisten Linja on tarkoitettu kaikenikäisille väkivaltaa kokeneille tai väkivallasta huolestuneille naisille. Sinne voi soittaa tai ottaa yhteyttä verkon kautta. Sinulle vastaavat vapaaehtoiset naiset, jotka ovat koulutettuja tukemaan sinua. Toiminta on luottamuksellista.

Tärkeintä on, että väkivaltaa kokeneet naiset eivät vaikene kokemuksistaan. Henkinen väkivalta murentaa uhrin itseluottamuksen ja puhuminen voi olla vaikeaa. Kaikki väkivallan muodot sisältävät henkistä väkivaltaa. Henkistä väkivaltaa on vaikea tunnistaa.  Monenlaiset erimielisyydet kuuluvat elämään, mutta riidalla ja väkivallalla on ero. Riidassa osapuolet voivat vapaasti sanoa oman mielipiteensä. Riita muuttuu väkivallaksi siinä vaiheessa, kun väkivallan kohde ei enää uskalla ilmaista mielipiteitään, koska pelkää seurauksia.

Väkivalta ei siis aina ole fyysistä. Myös henkinen väkivalta, alistaminen ja nöyryytys on väkivaltaa. Täältä voit lukea lisää.

Me muutimme nopeasti yhteen seurustelun aloittamisen jälkeen. Aluksi kaikki oli ihanaa, ja etenimme nopealla tahdilla. Alle vuoden päästä tapaamisestamme olimme jo kihloissa ja aloimme yrittää lasta. Kaksi vuotta tapaamisemme jälkeen olimme naimisissa ja meillä oli vauva. Väkivalta alkoi pikkuhiljaa. Syytin siitä paljolti itseäni – olin ollut typerä, kohtuuton, vaativa…

Mieheni oli myös hyvin mustasukkainen, varsinkin juodessaan alkoholia. Lapsen synnyttyä hän kielsi aluksi minua ja lasta liikkumasta bussilla, ja pelotteli minua, että jotain voi sattua, jos onkin huono kuski. Lopulta hän suostui siihen, että sain liikkua bussilla ystävieni luokse vauvan kanssa.

Kun vauva oli noin puolen vuoden ikäinen, ehdotin, että saisin mennä jonnekin yksin ilman vauvaa. Tästä tuli kamalia riitoja. Lopulta annoin periksi, ja ajattelin että sitten saan mennä kun vauva on vuoden vanha. Tässä vaiheessa olin jo uudestaan raskaana, ja tämä johti siihen että en palannut suunnitellusti töihin äitiysloman jälkeen, jolloin määräaikaista työsopimustani ei uusittu.

Henkinen väkivalta alkoi yhä useammin muuttua fyysiseksi. Se oli tönimistä, käsiin tarttumista ja kuitenkin aika lievää. Henkinen väkivalta oli pahempaa. Sitä oli vaikea määritellä, tai edes käsittää, että kyseessä on väkivaltaa. Luulin vain tekeväni kaiken väärin. Mies alkoi lytätä minua myös toisten ihmisten edessä, kertoi kuinka en osaa mitään ja teen kaiken väärin, enkä pärjäisi työelämässä. Pääongelma oli se, kuinka siivosin ja hoidin kotia liian huonosti. Minulla oli tarkat säännöt, miten piti siivota kotia, mutta harvoin onnistuin siinä tarpeeksi hyvin ja sain päivittäin haukkuja kodin siivoustasosta.

Saimme muutaman vuoden kuluttua vielä kolmannen lapsen. Tässä vaiheessa olin jo täysin luovuttanut. En edes yrittänyt päästä
mihinkään ilman lapsia, koska tiesin että siitä tulisi riitaa ja toisaalta en tiennyt voinko edes jättää lapsia isälle, jos hänen pinnansa ei pidäkään.

Mies oli lähes päivittäin ilkeä ja tyly, haukkui minua ja lyttäsi kaikkea, muttei kuitenkaan käyttänyt fyysistä väkivaltaa kovin usein. Siinä vaiheessa se alkoi kohdistua enemmän lapsiin kuin minuun. Minuun kohdistui siinä vaiheessa eniten kaikenlaista lyttäämistä. Fyysisiä tekoja silloin, jos yritin estää häntä kurittamasta lapsia.

Välillä oli pitkiä hyviä jaksoja, ja halusin uskoa hänen muuttuneen. Aina mietin, että tämä oli varmasti viimeinen kerta. Yritin suojella perhettämme ja varjelin tätä salaisuutta.

Lopulta mies itse halusi erota, koska oli löytänyt uuden naisen. Hän heitti minut ulos kotoa ja vaati lapsien luonapitoa puoliksi itselleen. Tähän yritin saada apua useilta tahoilta, kerroin kaiken mitä oli tapahtunut, mutta minua ei ilmeisesti uskottu. Viranomaiset ja poliisit sanoivat, että kyseessä oli vain kuritusväkivaltaa, eikä heitä kiinnostanut puuttua asiaan. Lopulta minua uskottiin vasta, kun mies oli käyttänyt väkivaltaa nuorimpaan lapseemme ja sain vietyä lapsen lääkäriin.

Suomessa ei tunnisteta henkistä väkivaltaa viranomaisten taholta, ja fyysinenkin väkivalta on valitettavan monien viranomaisten mielestä kuritusväkivaltaa, jota he eivät pidä pahana asiana. Aion taistella tämän asian ja kaikkien väkivallan uhrien puolesta niin kauan kuin voin.

Naisten tarinat voit käydä lukemassa kokonaisuudessaan täällä.