Hae
Mansikkapilvi

SAIRAANHOITAJAOPISKELIJAT

Jokainen hoitaja on joskus ollut opiskelija. Olen tässä lähiaikoina jutellut muutaman kollegan kanssa siitä ajasta kun me itse oltiin opiskelijoita. Kenelläkään meistä se aika ei ole vielä unohtunut muistista. Päinvastoin, me yritetään säilyttää tuo ajanjakso tuoreena muistissa, että sitten muistetaan kohdella oikein tulevia kollegoitamme heidän harjoittelujaksoillaan. Paljon nimittäin näkee sitä, että opiskelijoita ei osata kohdella oikein. Olemalla epämiellyttävä ohjaaja sun opiskelijaa kohtaan, sä et kasvata sun opiskelijasta myöskään miellyttävää kollegaa. Se miten sinä ohjaajana kohtelet sun opiskelijaa, näkyy myös tulevaisuudessa tämän opiskelijan toiminnassa.

Jokainen nykyinen ja entinen sairaanhoitajaopiskelija muistaa ne harkkapäivät, kun piti näyttää ohjaajille ja kaikille muille, että miten on ehdottoman kiinnostunut juuri tästä kyseisestä erikoisalasta. Oikeastaan IHAN KAIKKI mikä liittyy hoitotyöhön kiinnostaa niin älyttömästi. Opiskelija on se, joka on aina valmiina lähdössä auttamaan jos joku hoitaja huikkaa apua. Hoitajaopiskelija on se, joka käy kuittaamassa kellon kun kukaan muu ei sitä ehdi tehdä, koska pitäähän sun nyt näyttää aktiiviselle, herran jestas, muuten ei mee ehkä harkka läpi.

 

Opiskelijana harjoittelussa ollessa sun pitää olla super-skarppi koko ajan. Sun pitää kysellä, sisäistää ja vastailla ohjaajan kysymyksiin, joka testaa sun tietotasoa. Se tunne kun sun ohjaaja kysyy jotain tyyliin, et paljonko tätä lääkeainetta pitää vetää ruiskuun, että saadaan oikea määrä potilaalle. Silloin sun aivot lopettavat työskentelynsä ja vaikka kysymys olisikin ihan super helppo, sulla on olo, että miten en tajua tätä. Noi hetket on aina niin kuumottavia. Sä tiedät vastauksen, mutta et luota itseesi ja jotenkin et osaa yhtään siinä hetkessä ajatella. 😀 Ja ohjaaja vaan seisoo vieressä ilmeettömänä ja sulla hiki alkaa nousta iholle…

Mut muistatteko te entiset hoitajat (nykyisiltä opiskelijoilta en edes kysy, koska te muistatte varmasti) miten rankkaa toi kaikki oli?! Muistatteko sen miten harkkapäivän jälkeen vaan kaaduitte kotona sänkyyn ihan totaalisen väsyneenä ja kaikkensa antaneensa ja heti seuraavana päivänä sitten sama rutistus uudelleen?

 

Tämä asia tuli ajankohtaiseksi nyt kun itse jään jouluvapaille (tosin ensin painoin pari viikkoa kahdella ykkösvapaalla ja joukkoon mahtui myös tuplavuoroja). Mietin, että opiskelijatkin pääsee huilaamaan, MUTTA EIHÄN NE OIKEASTI EDES PÄÄSE! Ne jää tekee duunia kellon ympäri, nyt hyvällä lykyllä palkallista työtä tosin sentään, että me ”pidempään” alalla olleet päästään jouluna vapaille. Ai että noita opiskeluaikoja. Itsekin vedin kaikki joulut hoitsuopiskelijana töissä, rahaahan se toki tietää (minkä saa sitten maksella Kelalle kyllä takaisin…).

Ja joo, voisi sanoa, että oma valintahan se on olla töissä, mutta aina sitä ei voi valita, sillä ihmisten elämäntilanteet (rahatilanteet) on hyvin erilaisia.

Tsemppiä kaikille sairaanhoitajaopiskelijoille näin joulun aikaan, kuin sitten opiskeluihinkin! Tulee aika kun tekin saatte levähtää 🙂

 

JOS SAIRASTUISIT VAKAVASTI, HALUAISITKO TIETÄÄ SIITÄ ETUKÄTEEN?

Ammattini kautta näen paljon vakavia sairauksia. Yhtenä päivänä ihminen on täysin terve ja toisena päivänä hän sairastaa parantumatonta syöpää. Sairaanhoitaja ammattini kautta olen väkisinkin joutunut miettimään myös omaa terveyttä ja tulevaisuutta. Työssä tulee vastaan niin raskaita juttuja, että väkisin tulee mietittyä asioita siltä kantilta, että mitä jos itse olisin tuossa tilanteessa.

Olen myös huomannut sen, että miten monella eri tavalla ihmiset suhtautuvat ja reagoivat tällaisessa tilanteessa. Osa haluaa puhua asiasta kaikkien kanssa, osa taas ei puhu kenellekään, ei edes omaisilleen. Hoitajana joudun sivusta seuraamaan kun omaiset tulevat vierailulle ja he esittävät ihmetteleviä kysymyksiä epäselvien oireiden takia. Potilas ja hoitohenkilökunta tietää kyllä mikä ongelman ydin on, mutta omaisille sitä ei kerrota. Nämä on hankalia tilanteita. Yleensä hoitajana yritän rohkaista potilasta puhumaan edes läheisilleen. Puhuminen auttaa, vaikka se vaikeaa voi ollakin.

Kuten sanoin, tämän ammatin vuoksi on joutunut miettimään paljon myös omaa terveyttään. Tieto lisää tuskaa – sanonta ei ole tuulesta temmattu. Kun tietää miten paljon erilaisia sairauksia on olemassa, sitä vain odottaa, että mikä osuu omalle kohdalle. Huomaan aina ajattelevani pahinta, jos kroppani oireilee jollain tapaa. Heitän vitsillä, se on varmaan syöpää. Tämä ammatti on aikamoinen mindfuck. Tuskin muut ammatit, kuin terveydenhuoltoalan, luo tällaisia ajatuksia työntekijän mieleen.

Älkääkä käsittäkö nyt väärin. En jatkuvasti pohdi sitä, että milloin sairastun syöpään tai johonkin muuhun tautiin. Nuo ajatukset tulevat vain esiin tietyissä tilanteissa.

Otsikon kysymykseen palatakseni, tahtoisinko tietää, jos tulevaisuudessa sairastuisin johonkin vakavaan tautiin? Hankala kysymys. Jos en tietäisi, eläisin ehkä normaalia elämää siihen saakka kunnes saisin tiedon sairastumisesta. En stressaisi tai valvoisi öitäni ja miettisi mahdollista kuolemaa.

Toisaalta jos tietäisin, tauti voitaisiin havaita aikaisessa vaiheessa, jolloin sille voitaisiin tehdä jotain mahdollisimman pian. Esimerkkinä nämä naiset, jotka kantavat tiettyä geeniä, joka altistaa rintasyövälle. Monet heistä poistattaa rintansa ennaltaehkäisevässä mielessä. Jos tietäisin etukäteen, eläisinkö silloin enemmän tässä hetkessä vai uskaltaisinko elää ollenkaan?

Haluaisitteko te tietää nyt, jos sairastuisitte tulevaisuudessa johonkin vakavaan sairauteen?

Kuva: Unsplash.com