Hae
Mansikkapilvi

SINKKU VS. PARISUHDE

Voiko ihminen olla onnellinen ilman parisuhdetta. Onko parisuhde tavoite, jota kohti meidän jokaisen on hyvä kulkea? Kyllä ja Ei. Olen paljon miettinyt omaa elämääni silloin kun olin sinkku. Olen miettinyt sitä erityisesti siltä kantilta, että kuinka tosi onnellinen minä olin kun elin ja olin yksin. Ihan eri tavalla onnellinen kuin parisuhteessa ollessani.

Siltikin sanon tällä hetkellä olevani onnellisempi kuin silloin, kun olin onnellisimmillaan sinkkuna. Mä elin reilut pari vuotta sinkkuna. Siinä ajassa opin olemaan sinut itseni ja sinkkuuden kanssa. Ei sinkkuudessa mitään pahaa ole. Päinvastoin, aikuisena ihmisenä saat itse päättää mitä ratkaisuja milloinkin teet. Itse toki elät ratkaisujesi kanssa sitten, mutta noin niinkuin muuten, ei tarvitse ottaa paljoa muita huomioon.

Olen myös sitä mieltä, että joskus on parempi olla sinkku kuin parisuhteessa. On olemassa läjäpäin ihmisiä, ketkä on jostain syystä huonossa parisuhteessa. Tekosyitä yhdessä olemiseen on paljon. Joskus ne voi olla lapset tai joskus vaikka yhteinen omaisuus, jota ei viitsitä lähteä jakamaan.

Tekopyhät parisuhteen vaalijat

On suorastaan tekopyhää ajatella niin, että jos huonosta parisuhteesta lähtee, että automaattisesti se lähtijä rikkoisi jotain. Monet tosiaan pitää yhtä parisuhteissaan, koska lapset ja mun mielestä se on järkyttävää. Ei lapsen kehitykselle ja tunne-elämälle tee hyvää nähdä kahta onnetonta aikuista jakamassa elämää. Millaisen kasvatuksen nämä lapset saavat? Millainen heidän tunne-elämästään tulee tai parisuhdetaidoista?

On paljon terveempää myös lasten kannalta, että he näkevät mieluummin vanhemmat erillään toisistaan ja onnellisena, kuin yhdessä onnettomina. Tämä pätee esimerkiksi omaan lapsuuteen. Mun vanhemmat erosi kun olin eskari-iässä. Vanhemmat kyllä näki eron jälkeenkin satunnaisesti ja minä kapinoin kovasti tuota vastaan, koska tiesin mitä se elämä oli silloin kun he vielä oli yhdessä. Mun mielestä oli parempi, kun he oli erillään jo silloin esikoulu-ikäisenä.

Parisuhde ei saisi olla mikään itseisarvo, jota tavoitellaan vaan siksi koska parisuhde pitää olla. Ihminen voi ja pystyy olemaan onnellinen myös yksin, tai ainakin pitäisi pystyä olemaan onnellinen. Eikä meistä kaikkia ole luotu edes olemaan parisuhteessa. Oman itsensä onnellisuus ei saisi koskaan riippua toisesta henkilöstä. Ensiksi pitää saada oma elämä sillä tavalla uomiinsa, että voi sanoa olevansa onnellinen juuri nyt, ilman toista.

Tällä hetkellä itse olen huomattavasti onnellisempi parisuhteessa, kuin ollessani sinkku ja onnellinen. Se fiilis, kun löytää sen tietyn varmuuden oman itsensä sisältä, eheytyy kaikesta menneisyyden paskasta ja voi olla rehellisesti oma itsensä kumppaninsa seurassa. Se luo mulle ihan uudenlaisen onnellisuuden tunteen.

Voitko sä sanoa olevasi onnellinen?

Lue myös nämä:

Meidän perheen raha-asiat

Parisuhteessa tuntemattoman kanssa

Ikuisesti vastarakastuneita

2 kommenttia

  1. Kristiina kirjoitti:

    Mun viimeisin suhde oli varsinkin loppuvaiheessa hirveän raskas ja kuluttava. Rehellisesti sanottuna ekojen viikkojen jälkeen (kun olin tottunut fyysiseen yksinoloon, mulla meni hetki tottua esim. nukkumaan yksin), musta oli IHANA sanoa että ollaan erottu ja että oon sinkku. Olin niin vapautunut! Ei tarvinnu riidellä rahasta, siivoamisesta, sisustamisesta, aikutauluista tai koittaa sovittaa asioita TURHAAN yhteen kun ei ne siitä tuntuneet koskaan mihinkään selviävän.
    En alottanut mitään villiä sinkkuelämää, en oo käynyt sen jälkeen kertaakaan baarissa enkä ole edes etsinyt minkäänlaista uutta seuraa.

    Oon ottanut sitä omaa aikaa: hommannut uuden kodin ja sisustanut just niin kun oon halunnut, alottanut taas joogan, tehnyt VAAN mun omia lempiruokia, nauttinut mun siististä kodista, käynyt yksin suihkussa (exällä oli yhteissuihkuihin kauhea pakkomielle ja sen tunnin suihkut oli mulle liikaa), lukenut aina kun oon halunnut ilman valitusta siitä ettei tehdä mitään ja nukkunut päikkäreitä kun on väsyttänyt, exä ei voinut sietää sitä että joku nukku päivisin. MIKÄ VAPAUS!

    Oon henkeen ja vereen parisuhdeihminen mutta tää viimeisin suhde oli ensimmäinen joka mulla oli kuuden vuoden suhteen jälkeen. Se aiempi suhde oli ollut tosi helppo, meidän kaikki asiat loksahti vain tosi luonnollisesti paikoilleen ilman että kummankaan piti luopua oikeastaan ikinä mistään. Me oltiin hyvin samanlaisia ja toisissamme aikalailla kiinni 24/7. Se oli ihanaa ja molemmat aidosti nautti siitä, kumpikaan ei tuntenut oloaan millään tavalla nurkkaan ahdistetuksi tai että olisi pitänyt tehdä mitään toisin. Suhde kuitenkin päätty päihteiden takia ja oli kova paikka alkaa uuteen suhteeseen. Eikä se seuraava suhde sitten niin hyvä ollutkaan…

    Kuitenkin, oon ihminen joka rakastaa parisuhteita ja niissä olemista. Yhteen kasvamista, yhteistä arkea ja yhteen sulautumista. Mutta on tää yksin oleminenkin aivan ihanaa eikä mulla ole tästä mikään kiire pois. Sanoin just eilen parhaalle ystävälle että toivottavasti kohdalle ei nyt tulisi vielä ketään ihanaa, en halua luopua tästä omasta, uudesta elämästä ihan vielä. Saa nähä miten käy, elämähän aina yllättää!?

  2. villananna kirjoitti:

    Itse halusin olla yksin koko elämäni. Lapsia kyllä sain kaksi mutta se oli päätökseni. Katsoin, että voin tarjota lapsilleni turvallisen elämän ilman, että siinä mukana on joku toinen aikuinen. Näin elin monet vuodet ja olin onnellinen ja lapseni saivat kasvaa turvallista suojattua elämää. En katso, että kukaan tarvitsee sitä puolisoa, jos ei nyt välttämättä halua. Katson sen olevan vähän niin kuin status.
    No joo, olen nykyään naimisissa ja tämäkin toimii yllättävän hyvin mutta olen myös huomannut, että ne asiat, minkä vuoksi en parisuhdetta koskaan halunnut ovat myös arkipäivääni nyt. Se on ainoa asia mikä ahdistaa elämässä nyt. Pystyn elämään hyvin sen kanssa, sillä minulla on hyvä ja ymmärtäväinen mies, joka suostuu poistumaan pitkiksikin ajoiksi muualle kun minä kaipaan itseäni.
    Olen sillä tavalla omituinen 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *