Hae
Mansikkapilvi

JOS TIETÄISIT, KERTOISITKO?

Muutaman kerran olen miettinyt tätä aihetta mielessäni. Olen miettinyt myös, että mitä itse tekisin.

Mitä tekisin jos tietäisin, että ystävääni petetään parisuhteessa, kertoisinko siitä ystävälleni? Mä luulen, että kertoisin. Tietenkin kertoisin. Etenkin jos on oikeasti kyse ystävästäni. Jos tällainen tapahtuisi tuttavalle, niin sitten asiaan olisi ehkä hankalampi puuttua. Läheisiä kavereita puolustaisin aina ja kertoisin mitä tiedän.

Olen itse nimittäin ollut parisuhteessa jossa mua on petetty paljon. Tiesin jo ennen eroa, että ex-miehen kaverit varmasti tiesivät näistä exäni touhuista, heistä kukaan vaan ei viitsinyt puuttua asiaan, koska he ajattelivat ettei se heille kuulu.

Eron jälkeen sain kuulla myös yhdeltä naispuoleiselta tutultani, että hänkin oli tiennyt noista pettämisistä. Hän oli yrittänyt puhua silloiselle miehelleen, joka oli siis mieheni hyvä ystävä, että pitäiskö tohon puuttua, mutta eipä hän halunnut asiaan puuttua. Itseasiassa tämä nainen oli puhunut myös mun exän kanssa näistä pettämisistä. Hän oli yrittänyt puhua järkeä exälleni, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Niin, hankalahan se on ehkä lähteä tollaiseen asiaan puuttumaan. Siltikin hirveää, että jotenkin ystävyyden merkeissä annetaan myöskään tollaisen asian tapahtua kerta toisensa jälkeen.

Aihe tuli mieleen kun näin mainoksen kirjasta (täällä), jossa käsitellään sitä, että miksi paskoihin parisuhteisiin vaan jäädään. Miksi osapuolet ei eroa, jos homma ei toimi tavalla tai toisella? Jos ajaudutaan pettämiseen, niin miksi peliä ei puhalleta poikki, vaan luvataan vaan, että niin ei koskaan enää tapahdu, ja sitten käytännössä lähdetään saman tien uudelleen tekemään temput toisen selän taakse.

Samaa voin siis toki kysyä itseltäni. Miksi jäin paskaan parisuhteeseen, vaikka tiesin mitä tapahtuu? Toisaalta kielsin kaiken tapahtuneen. Epäilin aikani ja sitten narautin tyypin, sain anteeksipyynnön ja lupauksia, että mitään pettämisiä ei tapahdu enää, mutta kappas, tapahtui sittenkin.

Kai se oli sitä, että oli niin nuoresta saakka ollut yhden ja saman ihmisen kanssa. Kasvanut siinä toisen rinnalla tavalla tai toisella, ainakin aikuiseksi. Jotenkin ei vaan osannut nähdä elämää ilman sitä toista. (VAIKKA TODELLAKIN OLISI PITÄNYT). Ja jotenkin kai sitä on pakko olla sekaisin, että hyväksyy tuollaista toimintaa omalta kumppaniltaan.

Kun sitten lopulta erottiin ja pääsin repivän eron jälkeen tolpilleni, en ollutkaan ollut niin onnellinen varmaan koskaan.

miten ihminen voi sokeutua itse siihen tilanteeseensa missä elää. Kaikella järjellä ymmärtää, että tässä ei ole mitään järkeä, mutta silti tyytyy siihen. Olisiko sulla rohkeutta puuttua pettämiseen, jos tietäisit siitä?

Lue myös:

Pettäminen jättää jäljet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *